Päiväkirja 2008

Aikataulu          Päiväkirja          Tukijat          Kiitokset

Teatteri Pensas ylpeänä esittää

KIERTUEPÄIVÄKIRJA 2008

HENKILÖT:

Jenni Bergius

Harri Huttunen

Kaarlo Kankaanpää

Harri Matilainen

Kati Niemi

Anu Puska

Mari Pöllänen

Petri Pöyhönen

Hanna Ryti

ALKUSANAT

Tämä on kertomus Teatteri Pensaan kuudennesta kesäkiertueesta. Teksti perustuu tositapahtumiin, vaikka ehkä ajoittain vaikuttaakin fiktiiviseltä. Kaikki mainitut ihmiset ovat oikeasti olemassa. Kaikki kuvatut paikat ovat todellisia paikkoja. Jokainen muistiin merkitty tapahtuma on todellinen, mutta muistiin merkinnän tyylilajissa on käytetty kirjallisia vapauksia. Aivan kaikkea tapahtunutta emme tähän tekstiin saa. Pahoittelut siitä, me olemme vain ihmisiä. Uskokaa tai älkää, me olemme vain ihmisiä.

Päiväkirjamme tarkoituksen voi jokainen lukija määritellä miten tahtoo. Meille itsellemme kyse on yhteisen muistin luomisesta. Kun on itse tapahtumien keskellä, ei aina ehdi asettaa tapahtumia suurempaan viitekehykseen ja miettiä mitä mikäkin merkitsee. Sitä me tällä tekstillä kuitenkin yritämme tehdä. Kun olemme vanhoja ja ryppyisiä kenties istumme kiikkutuoleissamme ja kerromme kiertueemme vaiheet iltasatuna lapsenlapsille. Ja mistä sitä tietää: ehkä vuonna 2053 Suomen Teatterimuseo järjestää Teatteri Pensasta koskevan teemanäyttelyn jossa tämä päiväkirja esitetään seinän kokoisena, kuvitettuna installaationa…

Mutta nyt hyppäämme bussiin ja otamme käsijarrun pois päältä. Tervetuloa.

25.6. JOHONKIN OLISI KIVA MATKUSTAA

Tapahtui näin. Sovimme tapaamisen koululle puoli yhdeksi että varmasti ehtisimme pakata bussin huolella ja ilman kaaosta. No, bussi olikin paikalla jo puoli kaksitoista ja täysin siivottuna ja pakattuna noin kello neljätoista. Sitten pyörittelimme peukaloita. Ensimmäinen keikkamme oli kaiken lisäksi Espoossa. Ei millään pahalla ketään kohtaan, mutta Espoo ei ole kiertolaisten näkökulmasta maailman matkaseksikkäin paikka. ”Olisi kiva matkustaa johonkin”, Mari Pöllänen sanoi, mistä olimme samaa mieltä.

Puoli neljän aikaan sitten lähdimme. Kuskina toimi poikkeuksellisesti bussin omistaja Hannu Raatikainen. Esityspaikalla Espoon Tapiolassa olimme noin kello kuusitoista, jossa jatkoimme peukaloiden pyöritystä ja jokseenkin omalaatuisen yhteishuumorin viljelyä. Läpän tasosta ja muusta olemisesta ei olisi ulkopuolinen pystynyt päättelemään että paikalla oli kolme kiertueen ensikertalaista. Meidän ei siis tarvinnut ”hitsautua yhteen” eikä ryhmäytyä yhteisleikeillä. Voi mikä harmi!

Illan esitys pidettiin Tapiolan Kulttuurikeskuksen takana sijaitsevassa amfiteatterissa. Aluksi näytti siltä ettei paikalle tule ketään, mutta lopulta amfi kansoittui noin satapäisen ihmisjoukon verran. Koska tila oli iso ja yleisö erittäin levällään, oli esiintymisen kohdentaminen näyttelijöille ajoittain hankalaa. Onneksi olemme ammattilaisia muussakin kuin sekoilemisessa. Tila tuli haltuun ja yleisö viihtyi. Esityksen yllä vielä lokit improvisoivat omaa showtaan. Onneksi eivät sentään paskantaneet näytelmän päälle.

Vedon jälkeen alkoi sitten varsinainen kiertue. Raatikainen ajoi meidät Siuntioon jonka jälkeen puikkoihin hyppäsi tuliterä kuskimme Matilaisen Harri. Hänen kourissaan pääsimme Fiskariin jossa vastassa oli monivuotinen tilaajamme Pentti Vottonen. Vottosen omistama Fiskarssin Kioski on sivumennen sanottuna yksi Suomen Top10 – baareista.

Ennen esitystä tunnelma oli hysteerinen. Rankka harjoitusputki ja pitkä päivä tuottivat väsymystä, joka purkautui nauruna ilmaan. Esityksen onnistumisen kannalta tila oli kuitenkin oivallinen, sillä yleisön edessä näyttelijät ottivat kaiken irti Aleksis Kiven komiikasta. Lisäksi penkeillämme istui valveutuneita katsojia joista osa oli tullut paikalle nimenomaan esityksemme takia. Hämyisessä illassa oli siis hyvä olla.

Päivän päätteeksi söimme Vottosen tarjoaman illallisen ja ryömimme majapaikkaan. Fiskarsin koulun luokkahuoneessa pidimme vielä epämuodollisen karonkan, jossa kiertueen avaamisen kunniaksi tyhjättiin pullollinen kuohuvaa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Tähän osioon tulee mietelmiä Pensaan harjoittamaan tutkimustoimintaan liittyen. Tänä vuonna kiertueemme epävirallinen tutkimusteema on sivistys. Ensimmäisenä päivänä antennimme eivät kuitenkaan olleet täysin pystyssä. Emme nähneet yhtään mitään.

26.6. KAHVINKEITIN ON YSTÄVÄ SILLOIN KUN SE ON EHJÄ

Päivä alkoi verisellä tragedialla. Olimme ottaneet kahvinkeittimen mukaan, mutta kukaan ei tullut ennen lähtöä tarkistaneeksi että kaikki osat ovat tallella. Emme siis saaneet kahvia aamulla. Onneksi varusteissamme ei ole pyssyjä, sillä siinä tapauksessa olisimme varmasti ampuneet itsemme.

Liikkeelle kuitenkin päästiin ja kun kerran lähdettiin, niin liikkeellä sitten oltiin. Ajo Vilppulaan kesti viisi tuntia ja välillä kävi mielessä että onpa tämä bussi hidas ja kiertäminen tylsää. Ajan tappamiseksi useimmat meistä lukivat kirjoja. Välillä joku istui silmät kiinni kuolaa poskelle valuttaen, välillä taas jorattiin bussin käytävällä kasarihittien tahtiin. Näky oli vastaantulijoiden mielestä varmasti upea.

Vilppulassa parkkeerasimme Jukolan nuorisoseurantalon pihaan. Paikka on tuttu, kaksi vuotta sitten järjestimme siellä ikimuistoiset lavatanssit. Nyt iskelmällistä henkeä piti yllä lähinnä kuskimme Harri jonka laulama fraasi ”Kyyneleet” oli päivän virallinen hokema. Jos joku lukija muuten tietää kenen levyttämästä kappaleesta on kyse, soittakoon Pensaalle puh. 050 – 300 6066. Me olemme koska tahansa valmiit ottamaan uutta tietoa vastaan.

Päivän pääasia pystytettiin Jukolan pihaan. Isäntämme Erkka Lehmus suorastaan järkyttyi siitä kuinka suoramarkkinointinsa onnistui, sillä pihaan kerääntyi lähemmäs sata ihmistä. Erityisfiilistä esitykseen toi se että penkeillä oli henkilöitä jotka olivat joskus nuoruudessaan näytelleet Kihlausta samaisen Jukolan lavalla. Meidän versiomme tosin taitaa olla ”hieman” erilainen kun naiset näyttelevät miehiä ja mies naista. Yleisö kuitenkin kesyyntyi helposti Eevaa näyttelevän Harri ”Hurma” Huttusen johdolla. Hauskaa oli rampin molemmin puolin.

Isäntäväen tarjoamien muurinpohjalettujen jälkeen oli määrämme lähteä Pensaan syntysijoille Katajamäen kommuuniin. Yritys oli hyvä mutta pieleen meni: tie Katajamäkeen oli uuden ojituksen seurauksena kaventunut niin ettei bussimme kerta kaikkiaan kääntynyt sille. Meidän oli palattava takaisin Jukolaan. Pettymystä oli ilmassa mutta ei valtavasti. Ehkä on hyväkin ettemme päässeet nostalgisoimaan liikaa. Sen sijaan pääsimme harjoittelemaan Jenni Bergiuksen johdolla seuraavan aamun ”ensi – iltaa” varten. Tarpeistonvalmistustalkoot jatkuivat samaisen Bergiuksen johdolla pitkälle yöhön.

PÄIVÄN HAVAINTO: Sanotaan että jokainen suomalainen on joskus näytellyt työväen talon (tai vastaavan) näyttämöllä. Jukola vaikutti kuitenkin paikkana kovin yksinäiseltä. Vastaavia taloja on Suomi täynnä eikä kaikissa niissä ole mitään toimintaa. Emme me enää näyttele näyttämöillä ja kohtaa puutaloissa. Me työskentelemme palveluammateissa ja vedämme roolia työelämässä. Iltaisin huudamme internetin keskustelupalstoilla. Siellä saa ottaa juuri sen roolin jonka haluaa ja kirjoittaa mieleisensä vuorosanat. Mutta mikä on se konkreettinen näyttämö jossa me olemme? Onko meillä kiinteää paikkaa?

27.6. MIES JOKA TOI SERLAN SUOMEEN

Heräsimme aamulla seitsemältä. Kahdeksalta hyristelimme jo kohti Mänttää. Esityspaikkamme oli G.A.Serlachiuksen museon piha, jonka vehreys ja vihreys puki näytelmäämme mainiosti. Ennen alkua oli ilmassa jännitystä. Ensi – ilta on ensi – ilta aamullakin. Jos se joskus lakkaa jännittämästä, kannattaa nämä hommat lopettaa.

Yleisöä meillä oli jälleen mukavasti, noin 84 päätä. Väen koostumus tosin mietitytti, sillä lapset olivat joukossa selkeä vähemmistö. Hyvin upposi silti. Erityisesti Kati ”Performanssi” Niemen näyttämötyöskentely kirvoitti yleisöstä positiivisuutta. Ohjaaja – Bergiuksen kannalta tilanne oli varmasti huojentava sillä ”Isukkia” on harjoiteltu selvästi Kihlausta vähemmän.

Esityksen jälkeen meillä oli hämmentävästi puolitoista tuntia vapaata aikaa. Kiertueen ensimmäiset vapaat minuutit ja paikkana siis Mänttä, Mänt. Ihan virkeää oli Mäntässä kesäinen elo. Jäsenemme ehättivät niin torille kuin kirpputorillekin. Hanna Ryti taas sivisti itseään perehtymällä Serlachiuksen (Kyllä, Serla – tuotemerkki on Mäntästä peräisin) museon tarjontaan. Hannan mukaan sotaveteraanien elämäntarinoista koostuva installaatio oli mielenkiintoinen, koska näkökulma oli yksilöissä. Sotakokemuksista kerrottiin kuulemma erittäin avoimesti, mikä mielestämme on tervettä ja hyvää, sillä onhan sota ja veteraanit Suomessa sairaalla tavalla myytitetty ja pyhä asia.

Mäntässä kyytiin pulahti tuottajamme Petri Pöyhönen, joka toi muassaan kaivattuja keittiövälineitä ja kuskille lääkitystä niskakipuun. Sitten lähdettiin, suuntana Juankoski. Arvatkaapa mitä Juicen kappaletta hyräiltiin bussissa jonkun verran? Jyväskylän jälkeen emme hyräilleet vaan pidimme kahden tunnin grillaustauon. Emme taida olla kovinkaan hyviä suomalaisen kesäperinteen noudattajia sillä grillatessa vain yksi meistä meinasi kaatua nuotioon.

Juankoskella olimme noin kahdeksan aikaan illalla. Vastassa oli Erika Suominen joka majapaikan lisäksi järjesti meille kiertueen ensimmäisen saunan. Erikalla riittää tarinaa Juankosken historiasta ja siinä ohessa saimme myös kuulla että Juicen isä oli harrastajanäyttelijä joka kuoli lavalle erään näytelmän harjoituksissa. Pikku – Juice katseli tapahtumaa ovenraosta. Hiljaiseksi vetää tuollainen.

Perjantai -illan päätös oli rauhallinen. Skumppaa toki tyhjättiin taas pullo ensi – illan kunniaksi. Tiedossa myös oli että sunnuntaina olisi kiertueen ensimmäinen kokonainen vapaapäivä. Niinpä juomiseen liittyvät spekulaatiot kävivät kuumina, mutta pisaraakaan ei skumpan lisäksi otettu. Vain Kaarlo ”Matadori” Kankaanpää lähti Juankosken yöhön.

PÄIVÄN HAVAINTO: Venäjällä noudatetaan toisinaan vieläkin erästä vanhaa tapaa: kun näyttelijä kuolee, taputtavat ihmiset hautajaisissa käsiään koko matkan kirkosta hautausmaalle. Näillä ”viimeisillä aplodeilla” näyttelijää kiitetään elämäntyöstä teatterin parissa. Tapa kuulostaa erittäin juhlalliselta ja melkein toivoisi että se tulisi Suomeenkin. Miksi pystytetään pönäköitä patsaita? Toivoiko Juice patsasta itselleen? Varmasti Juice -patsaan Juankoskelle pystyttäneet ihmiset tarkoittivat hyvää, mutta onko se todella kunnioittusta taitelijaa ja ihmistä kohtaan että hänet muutetaan kiveksi ja teräkseksi? Tulee mieleen pakanat ja epäjumalan palvonta.

28.6. OLET KUOLLEEN ISÄNI KAKSOISOLENTO

Saimme nukkua joten nukuimme. Uni tuli tarpeeseen, aamiaisella nähtiin virkeitä naamoja. Koska mihinkään ei ollut varsinaisesti kiire, ehdimme pyörähtää Juankosken raitilla kaupassa ja kirpputorilla. Paikkakunnalla oli meneillään Kanavajuhlat, jonka ohjelmistoon mekin kuulumme. Niinpä torilla oli markkinat ja karaokekilpailut. Mukavaa olla paikassa jossa tapahtuu.

Iltapäivällä tapahtui Hannan Kihlaus-palaute jota seurasi lyhyt treenisessio. Tapoihimme on aina kuulunut harjoitella myös kiertueella ja kehittää esityksiä loppuun asti. Ryhmän sisäisessä kielenkäytössä ensi – ilta onkin kiertueen viimeinen esitys. Sitä edeltävät vedot ovat yleisöläpimenoja.

Lauantain yleisöläpimeno pidettiin Tamfeltin lavalla. Meitä ennen kuultiin paikallisia musikantteja ja yhden laulun verran Tomi Metsäketoa jolla oli Juankoskella konsertti illalla. Myös paikalliset rivitanssiharrastajat näyttivät osaamistaan ja lämmittivät yleisöä meitä varten. Eniten lämmitystä hoiteli kuitenkin aurinko joka jylläsi taivaalta suorastaan huolestuttuvan kovaa. Helteessä esiintyminen on tunnetusti melkein yhtä rasittavaa kuin tunteista puhuminen.

Esityksen aikana suurin ongelma ei kuitenkaan ollut aurinko vaan lavan vierestä kulkenut autotie. Saattoipa käydä niin että aivan kaikki yleisöstä eivät kuulleet aivan kaikkea. Me kuitenkin vedimme korkealta ja kovaa ja ne yleisöstä jotka lähellä olivat nauttivat taiteestamme suuresti. Oma fiiliksemme oli myös esityksen jälkeen katossa eikä se johtunut pelkästään tulevasta vapaapäivästä. Me pidämme esiintymisestä vaikka usein väitämmekin muuta. Tai sitten emme pidä mutta nautimme silti. Ollakseen teatterintekijä ei tarvitse välttämättä olla perverssi, mutta etua siitä kyllä on.

Illalla sitten vapautimme pullon henget ja päästimme sisäiset belsebuubit mellastamaan. Lasiretken vaiheista emme tässä perhejulkaisussa puhu sen enempää, mutta kuten otsikostakin voi päätellä, illan aikana käytiin kiinnostavia keskusteluja sekä ryhmän jäsenten että paikallisten (terkkuja Sami) kesken.

PÄIVÄN HAVAINTO: Suomalaisilla on menneisyys laulavana kansana. Nimenomaan menneisyys, sillä laulamiseen liittyviä estoja on meikäläisillä melkein yhtä paljon kuin japanilaisilla. Se ei tietenkään ole sattumaa että karaoke on täällä niin suosittua. Muutenkin muistutamme japanilaisia huolestuttavan paljon. Meidänkin kasvatusjärjestelmämme on alistava ja lannistava, meidänkin kärkiosaamisemme on enemmän teknistä kuin henkistä. Myös me teemme liikaa töitä ja ahdistumme siitä, mutta jatkamme silti hammasta purren. Meilläkin on omituisia sääntöjä ja kunniakäsityksiä, mekin palamme loppuun ja teemme itsemurhan. Aikaa meillä ei ole, ei itselle eikä toisille. Viinaa meillä on ja karaoke. Kun Hopeinen kuu soi, tuijotamme jääpaloja lasimme pohjassa ja hytisemme ikävää.

29.6 KUSKI VAIKEROI UNISSAAN

Vapaapäivän vastaisena yönä tuota tapahtumaa tosiaan piisasi aamuun asti. Erityisesti kuskimme herätti hämmennystä puhumalla ja huutamalla nukkuessaan. Noin yleisesti ottaen jälki oli kuitenkin siivoa. Me emme ole kakaroita enää. Me emme kuse nurkkiin emmekä oksenna seiniin. Vain kuorsaus lisääntyy alkoholin käytön myötä, mutta sehän on vaan söpöä se. Niin. Oli tosiaan sunnuntai ja vapaapäivä. Vapaapäivä kiertueella on ristiriitainen ilmiö. Sitä kaipaa ja odottaa aina, mutta sitten kun se tapahtuu, tuntuu päivä loputtoman pitkältä. Tänä sunnuntaina aikaa tapettiin moninaisin keinoin. Esimerkiksi Hurma – Huttunen sahasi pölliä vaakatasossa aamusta melkein iltaan saakka, kun taas ryhmän tytöt ja tuottaja – Pöyhönen kävivät katsomassa paikallista kesäteatteria. Lähdön Juukaan piti tapahtua klo 19, mutta niin vain starttasimme bussin tunnin etuajassa. Tämä kertonee kiertueen vapaapäivistä kaiken.

Tien Juukaan piti olla hiekkatietä, mutta asfaltilta se kuitenkin näytti. Siis tosiaan näytti, harvoin olemme ajaneet yhtä kapeaa ja heikkokuntoista tietä. Itse Juuka näytti kuitenkin kauniilta ja siistiltä paikalta. Saapuessamme muljotimme ympärillemme tavallistakin innokkaammin, sillä Juuka on yksi kiertueemme harvoista paikoista jossa emme ole käyneet aiemmin.

Majoituksemme oli seitsemän kilometriä taajamasta, lakkautetulla Kannaksen koululla. Paikka oli ilman muuta paras tähän astisista, sillä hienojen tilojen ja kerrossänkyjen lisäksi käytössä olivat myös jalkapallo – ja lentopallokentät. Toimivaa palloa meillä ei tosin ollut, mutta meitä koululla vastassa ollut Henri Mynttinen osoitti huikeaa vieraanvaraisuutta hakemalla meille lentopallon autolla.

Illalla siis pelattiin, kokonaista kaksi tuntia. Lukemattomien huikeiden pallorallien lisäksi pelissä nähtiin satoja fysiikan lakeja uhmaavia liikesarjoja sekä kuultiin poikkeuksellisen rehevää kielenkäyttöä. Mieleen jopa tuli että pitäisikö ensi kesäksi valmistaa lentopallonäytelmä. Me pelaisimme lentopalloa ja yleisö katsoisi. Siinä olisi improteatteria sanan varsinaisessa merkityksessä.

Pelin jälkeen oli hyvä mennä nukkumaan, joskin moni meistä ennusti että huomenna ovat paikat rikki.

PÄIVÄN HAVAINTO: Saksa hävisi EM – finaalin Espanjalle. Suomen baareissa oltiin varmasti iloisia, sillä onhan Saksa (kenties Italian ohella) vihatuin jalkapallomaa. Vihan alkuperä on tosin surullinen, sillä yleensä (ainakin baareissa) saksalaisia herjataan heti tilaisuuden tullen natseiksi ja lapinpolttajiksi. Natsit ja lapinpoltto ovat tietysti sinänsä hirvittäviä asioita, mutta mitä hiton tekemistä sillä on jalkapallon kanssa vuonna 2008? Olemmeko yhtään natseja parempia yhdistellessämme asioita mielivaltaisella tavalla ja lietsoessamme siten itseämme vihaan?

30.6. ESTERI ON OIKUKAS NAINEN

Aamulla satoi vettä. Mieliala painui vähän matalalle vaikka olimmekin nukkuneet hyvin. Sadesää tietää sisäesitystä eikä sisällä esiintyminen ole ollut koskaan teatterimme mieleen. Tietysti sade vielä loppui heti kun olimme saaneet esityskamppeemme siirrettyä esiintymispaikaksi osoitettuun Juuan kunnantalon saliin. Eräs tietty Esteriä koskeva ilmaus tuli taas mieleen, hieman toisessa merkityksessä. Jos Esteri pirskottaisi vesiään vähän säännöllisemmin, voisi tätä jumaltarta koskeva ilmaus olla muodoltaan vähän kunniottavampi.

Isä teki siis aina oikein nyt toista kertaa ja ensi kertaa sisällä. Mikäs siinä, kävi se näinkin. Tällä kertaa yleisössä oli runsaasti lapsia, joista pienimmät alle polvenkorkuisia. Ota nyt sitten selvää tehosiko setti heihin, mutta yleisvaikutelma oli positiivinen. Silti on myös todettava että sisätila on sisätila. Ei ulkotilaan valmistettu esitys taivu täysin sisälle, ei vaikka kuinka pinnistäisi. Osa hedelmän mehusta jää puristamatta.

Esityksen jälkeen meillä oli taas muutama tunti vapaata, paitsi Marilla ja Katilla jotka vetivät lapsille teatterileikkityöpajaa. Me muut perehdyimme Juukaan, erityisesti Puu – Juuan kirpputoreihin. Kaiken näköistä tarttui nytkin matkaan, kirpputorit ovat yhteinen harrastuksemme. Ylipäätään ihmettelimme että Juukahan se vasta idyllinen paikkakunta on. Kumma tosiaan ettemme ole käyneet täällä aiemmin.

Shoppailun loputtua söimme ravintolalounaan kulttuurisihteeri Sinikka Väyrysen seurassa. Paikallistarinaa ja anekdootteja piisasi tässä jalkaväessä siinä missä Juankoskellakin. Jos nyt rock – linjalla pysytään, niin kerrottakoon näytteenä että Juuassa pidettiin ennen joka kesä musiikkileiriä jossa Alangon veljekset Ismo ja Ilkka oppivat kertomansa mukaan ryyppäämään. Eli näin merkittävää kulttuurihistoriaa on tehty täällä.

Ruokailusta lähdettiin bussilla kahteen suuntaan. Enemmistö paineli Kolin kansallimaisemaan kun taas Kaarlo ja Hanna pudotettiin majapaikkaan puhdehommiin. Kolin reissua kuvailtiin myöhemmin sanaparilla ”hermo lepäsi”, mutta yhtä hyvin niinkin arkipäiväinen asia kuin pyykinpesu voi kiertueella tuntua pyhältä toimitukselta. Ylipäätään se että joskus saa olla pienen hetken yksin ilman muuta kiertueseuruetta saattaa virkistää ja rauhoittaa päätä kuin kävelylenkki kuulaana talviaamuna. Tämä ei tarkoita sitä että ihmisillä olisi riitoja tai mitään. Kiertueella vain katsellaan aika paljon samoja naamoja. Jonkun esittämä vertaus liikkuvasta BB – talosta ei ole kaukaa haettu.

Illalla nähtiin jälleen Baywatch – henkinen lentopallosessio. Liikkeet olivat luonnollisesti hidastettuja ja hikipisarat kimalsivat hiuksissa ja iholla kuin lasi. Mukana kirmasi myös tuottajamme Petri ”Peppu” Pöyhönen upouudessa kukallisessa aamutakissaan. Näin mies vapautui häntä pitkään kiusannesta pallopelitraumasta.

PÄIVÄN HAVAINTO: Lentopallo on hieno peli. Siinä pelaajat ja joukkueet kamppailevat enemmän itseään kuin vastustajaa vastaan. Vaikka kentällä ollaankin yhdessä, kohti lentävä pallo kohdataan aina yksin. Se tulee ylhäältä alas kuin Jumalan esittämä kysymys ja sitten siihen joko vastataan oikein tai ei. Viime kädessä urheilussa on aina kyse siitä kuka ihminen on ja kuka hän haluaa olla. Se joka hätääntyy tiukassa paikassa, menettää tilanteen väistämättä. Samoin käy itsekkäästi pelaavalle. Tietysti lentopallon pelaaminen perustuu paljon tekniseen osaamiseen, mutta tekniikka on myös asia jonka voi teknisesti opetella. Miten opetellaan hyvän pelaajan luonne? Entä hyvän ihmisen?

1.7. PASKANPUHUMISEN CUM LAUDE

Harva ihminen nauttii siitä että saa herätä viideltä aamulla töihin. Me täällä Pensaassa kyllä nautimme. Kiertueen ensimmäinen aamuherätys sujui kurinalaisesti, mutta samalla rennosti. Kuudelta olimme jo bussissa terhakoina kuin ajokoirat ennen jahtia.

Matka Juuasta Suomussalmelle kesti noin kuusi tuntia. Aamuisin tiellä on tietysti väljempää ja aurinkokin enemmän valoa kuin lämpöä. Niinpä nautimme täysin rinnoin kun maisematkin olivat kauniita. Tietysti myös ryhmän henkisiä maisemia ruokittiin värikkäin keinoin. Erityisesti Kati ja Jenni kunnostautuivat aktiviteetin järjestäjinä kuten niin monesti ennenkin. Ilmakimblen – ja tikanheiton lisäksi kokeiltiin nk. Tietoista paskanpuhumista jossa sovitaan tietty hetki jolloin vaan ruvetaan puhumaan paskaa. Tämä on muuten yllättävän vaikeaa, suosittelemme seuraleikiksi kaikille. Lisähaastetta tulee tietenkin siitä että joku ulkopuolinen tarkkailee ja analysoi paskanpuhumisen onnistumista. Kaarlo esimerkiksi sai kuulla ettei ole tarpeeksi hyvä puhumaan paskaa, vaikka tarina rintakarvojen ja sukututkimuksen yhteydestä kuulemma viihdyttävä olikin.

Suomussalmelle saavuttiin lopulta hyväntuulisina. Esitys oli samassa paikassa kuin viime vuonnakin, kylpylän takapihalla. Viime vuoden tapaan myös yleisö oli runsas, noin 350 henkeä eli selvästi suurin kiertueella toistaiseksi. Väki tuskin poistui tyytymättömänä sillä Kihlaus meni läpi ns. Positiivisella rutiinilla. Aivan ilmassa leijuvia tunnelmia ei tällä kertaa kuitenkaan saatu aikaan. Ei se joka kerta onnistu missään tapauksessa. Paikallinen kulttuurisihteeri oli silti tyytyväinen ja pyysi tulemaan ensi kesänä taas. Mehän tulemme, se on varmaa.

Esityksen pakattuamme nautimme tuhdin ravintola – aterian Suomussalmen piikkiin minkä jälkeen kiertelimme jonkin aikaa paikallisissa kaupoissa. Sitten pelasimme, huokaus, lentopalloa. Tällä kertaa joukkueittemme nimet olisivat voineet olla ”oho, sori” tai ”vittu mä olen huono” – tyyppisiä sillä pelistämme oli kyllä Baywatch kaukana. Jopa känninen David Hasselhoff olisi pelannut paremmin kuin ruuasta kylläinen ja muutenkin uupunut ryhmämme. Mutta parempi se on kai joskus pelata kuin olla pelaamatta.

Lyhyen uimaretken jälkeen palasimme majapaikkaan (lakkautettu koulu jälleen), jossa saimme kuulla levittäneemme pyykkimme kuivumaan naapurin pihaan eli todella väärään paikkaan. Sen päälle rupesi vielä satamaan. Hetki oli oikea ikävän, raha – asioita koskevan palaverin pitämiseen. Sitten Hanna kiroili keittiössä pitkästi toista tuntia yrittäessään päivittää nettisivujamme. Onnistui se sitten lopulta, tätäkin tekstiä pääsi verkkoon. Väsymys oli silti hallitsevin tunnetilamme ja parhaiten tilanteen kiteytti jälleen Mari ”Pumppu” Pöllänen lauseellaan ”ei ole mitään tekemistä”.

PÄIVÄN HAVAINTO: Pienistä asioista saa helposti isoja riitoja. Yhdellä lauseella voi pilata toisen päivän. Pahaa tarkoittamaton erehdys on joskus lähtölaukaus kärhämälle jossa ollaan äkkiä henkisissä rinnuksissa kiinni. Osin näistä syistä johtuen kiertueemme (erittäin) epävirallinen tutkimusteema on sivistys. Mitä se on muuta kuin kirjaviisautta ja tietoa? Voisiko se olla toisten ihmisten ymmärtämistä silloinkin kun omat edut ja oma reviiri ovat jotenkin uhattuina? Ihmiskunnan suurin ratkaisematon ongelma on edelleen se miten toisten kanssa eletään. Me emme pysäytä ilmastomuutosta ellemme osaa käyttäytyä.

2.7. KADULLA TUULEE, NIIN MINÄKIN

Toinen aamuherätys, nyt ”vasta” seitsemältä. Tällä kertaa olimme ärhäköitä kuin porsaat emakon tissillä. Juuri ennen lähtöä piti tietysti hyppiä naapurin trampoliinissa, oli sitä lupaa tai ei. Sitten lähdimme haneen.

Ajomatka oli kiertueen tähän asti pisin, yli 400 kilometriä.Tylsäksi sitä ei tosin voi moittia. Erinäiset seuraleikit, lukeminen ja musiikki olivat jälleen pop &rock. Harri ”Mölkky” Matilainen jopa osti huoltoasemalta useita iskelmälevyjä joissa oli ”Kyyneleet” – niminen kappale. Mikään niistä ei kuitenkaan ollut se oikea. Kati taas toi voimaperäisesti esiin rakkautensa Jari Sillanpään tuotantoon soittamalla ”Kaduilla tuulee” – biisin monta kertaa. Kaikki me lauloimme mukana ja eläydyimme tunnelmaan. Samalla joku ehkä mietti onko kenties menossa jonnekin vai paossa jotakin. Ainahan tie vie johonkin ja aina johonkin pääsee. Joskus vain tuntuu että valtatiekin on lopulta vain illuusio.

Korpilahdelle kuitenkin päästiin illansuussa. Ennen esityksen pystytystä pelattiin lentopalloa mentaalisella verkolla, sitten pystytettiin ja sitten pyöritettiin peukaloita. Helkkari tätä meidän varovaisuutta. Aina ollaan kolme tuntia etujassa ja sitten väsytään. Toisaalta jos tulisimme paikalle vasta tuntui ennen esitystä, menisi homma kuitenkin hongikkoon. Joku tärkeä tarpeisto olisi tietenkin hukassa tai jokin olisi pahasti rikki. Ehkä esityksiin valmistautumisemme onkin yhtä kaaosta. Se on vaan niin hidasta kaaosta ettemme huomaa sitä itse.

Itse esitykseen kerääntyi paras mahdollinen määrä yleisöä, noin kuusikymmentä päätä. ”Isukin” hönkä oli tähän astisista selvästi paras. Yleisö eli vahvasti mukana varsinkin ”satumme” eläinhahmojen touhuissa. Saduksi Andersenin tekstiä ei tosin ihan kirjaimellisesti miellä. Kyse on pikemminkin aikuisten sadusta, joka vain kerrotaan vilpittömästi ja suoraan.

Esitystä seuraa yleensä ruokailu, niin nytkin. Kari Lahtinen ja muut Korpilahden teatterin porukat veivät meidät illalliselle läheiseen ravintolaan. Syönnin ja keskustelujen jälkeen meitä houkuteltiin jäämään Korpilahdelle karaoketanssehin, mutta olimme jo aiemmin päivällä debatoineet itsemme Jyväskylään. Lähdöstä jäi mieleen Karin lause: ”Tulkaa uudestaan. Kun tulette toistekin, teitä ruvetaan jo odottamaan ja kun teitä on tarpeeksi usein odotettu, teitä jo vaaditaan”. Niinpä.

Illaviettoa varten lähdettiin sitten Jyväskylään, olihan tiedossa vapaapäivä. Juomista koskeva uho oli runsasta ja kapakkaan valmistautuminen harrasta, mutta niin vain kävi että useimmat tyytyivät baarissa yhteen. Odotettu urbaani syke tuntuikin ahdistavalta ja ihmisten määrä hämmentävältä. Ilmiö ei ole kiertueella uusi. Kiertue on oma yhteiskuntansa jossa on omat lakinsa ja jonka sisällä olemme tämän toisen järjestelmän veronmaksajia. Kaikki muut ovat ulkopuolisia. He jäävät kuitenkin taakse kun nostamme aamulla kytkintä.

PÄIVÄN HAVAINTO: Viikko kiertuetta takana. Viikonpäiviä ei enää muista eikä eilisen tapahtumia. Iltaisin on vaikea muistaa mistä aamulla lähdettiin ja mitä silloin tapahtui. Paikkakunnat ovat hämäriä käsitteitä. ”Mikä se olikaan se paikka jossa”… on hyvin tyypillinen kysymys. Tämä kaikki johtuu siitä, että päivät ovat pitkiä ja liike jatkuvaa. Emme me normaalissa arjessa herää Suomussalmella ja mene nukkumaan Jyväskylässä ja näe siinä välissä kymmentätuhatta asiaa. Sitä on kiertueen arki.

3.7. MIE JÄTÄN EMÄNNÄLLE KUPAN JA ISÄNNÄLLE VITTUMAISEN OLON

Pensas ei ole käynyt Jyväskylässä mistään syystä koskaan ja kovin lyhyeksi jäi neitsytmatkakin. Koska aamu oli sateinen, päätimme lähteä Pohjanmaalle huomattavasti sovittua aiemmin. Pohjanmaallahan paistaa aina aurinko ja muutenkin alue on kuin Suomen Israel, luvattu maa. Ainakin paikalliset ovat vahvasti tätä mieltä.

Muuten aamuun sopi kahdenlaisia tunteita. Keskuudestamme poistui tuottaja – Pöyhönen, joka lähti laulukeikalle Sveitsiin. Jälkeensä “Peppu” jätti pari aika levottoman humoristista tekstiviestiä. Riemua taas tuotti muuan Maria, joka viestitti puhelimeemme että “Kyyneleet” on Kirkan levyttämä kappale. Joku on lukenut päiväkirjaamme! Me emme leiju yksin avaruudessa emmekä harhaile tietämättömyyden yössä! Kiitokset vielä Marialle, täältä jostakin sinne jonnekin.

Matkalle Seinäjoelle jännitettiin lähinnä bensan riittävyyttä. Bussimme bensamittari ei nimittäin toimi eikä kukaan tiedä minkä kokoinen tankki ajokissa on. Ajele siinä sitten, varsinkin Jyväskylä – Ähtäri väliä jossa ei ole ainuttakaan huoltoasemaa. No, Ähtäristä sellainen sentään löytyi. Myös perinteikäs vierailu Anu “Perkeles” Puskan kotimaastossa eli Alavudella sijaitsevassa kyläkaupassa tuli tehtyä. Anun vanhemmat Marketta ja Juhani tarjosivat tuttuun tapaan jäätelöt ja viihdyttivät ryhmäläisiä rouhealla pohojanmaan murteellaan.

Lopulta pääsimme Seinäjoelle ja koulumajoitukseen. Illansuussa paikkailimme bussimme kattoa ja siivosimme sen sisukset kunnolla. One – linerit viuhuivat (kts. otsikko) työn ohessa niin että sitä on vaikea uskoa vaikka oli itse paikalla. Tämän ryhmän tärkein bensa on free jazz – hölötys ja yleinen paskanpuhuminen. Sen voimalla jaksamme mitä vaan.

Yötä vasten osoitimme kollektiivisen hulluuden merkkejä: lentopalloa hakattiin kolme tuntia putkeen.

PÄIVÄN HAVAINTO: Mitä varten terasseilla pitää olla supertehokkaat lamput keskellä kesää? Valon takiako? Vaiko lämmön? Tai tunnelman noin yleensä? Seinäjokelaisella terassilla lamput hohkasivat niin ettei kukaan halunnut istua niiden lähellä. Luulisi jo baarihenkilökunnankin reagoivan moiseen mutta ei, ei puhettakaan. Muutenkin tässä nimeltä mainitsemattomassa ravintelissa oli ynseää väkeä töissä. Ei meille tarvitse punaista mattoa levittää, mutta voisi nyt edes katsoa päin ja sanoa vaikka moi. Hyvä palvelu ei jostain syystä kuulu Suomeen. Myös asiakkaina olemme huonoja. Aivan kuin vierastaisimme ostamista ja myymistä ja kaipaisimme takaisin heimosotien ja ryöstöretkien aikaan. Humalassa me elämmekin sitä. Menkää grillijonoon kolmelta aamulla jos ette muuten usko.

4.7. KATO KUINKA PIENI MUMMO

Aamulla heräsimme Suomen suurimman kaljateltan, anteeksi Tangomarkkinoiden, rakennustöiden meluun. Traktorin yksitoikkoinen jyrräys kuvasikin hyvin ryhmämme henkistä tilaa. Väsymystä oli ilmassa eikä se johtunut vain lentopallosta. Joskus kiertueella vain tulee tunne että kaikkea on liikaa eikä mitään tarpeeksi.

Mutta ei se auta tässä elämässä, esiinnyttävä on. Olimme Seinäjoen torilla kolmatta perättäistä kertaa emmekä nytkään saaneet yleisöryntäystä aikaan. Tuijottajia ja läpikulkijoita kyllä oli, katsojia sen sijaan vähemmän. Toki yritimme houkutella yleisöä megafonikuulutuksin, mutta on vaikea sanoa oliko megafonista hyötyä vai haittaa. Pahalta tuntui myös pysäytellä ihmisiä käsiohjelma ojossa. Onhan se raakaa että joku käy viattomasti toriostoksilla ja sattuu astumaan esityksemme lähelle ja joutuu heti osaksi yleisöä. Olosuhteisiin nähden Kihlaus meni kuitenkin kohtalaisesti ja olihan katsomossa sellaistakin väkeä joita esitys oikeasti kiinnosti.

Seinäjoen tarjoaman lounaan jälkeen iskimme tiehen ja ajoimme halki latomeren. Matka oli tasainen kuin lakeus itse. Alahärmässä ryhmämme tytöt kuulivat uimareissulla totuuksia lasten suista (kts. otsikko jälleen) ja nauroivat niin että olivat hukkua. Yleinen hilpeys piti muutenkin meitä otteessaan aina Kokkolaan saakka missä vastassa oli tuttu retkue: vanha opiskelukaverimme Kirsi Karvonen ja miehensä Aku sekä poikansa Akseli. Ehdimme rentoutua perheen omakotitalossa hyvän tovin ennen esityspaikalle lähtöä.

Kokkolan toriesitys erosi selvästi Seinäjoen vastaavasta. Oli ensinnäkin ilta ja tori aivan tyhjä. Toiseksi, esitystä oli mainostettu hyvin joten paikalle tuli väkeä nimenomaan esityksen takia. Kun ryhmässä oli vielä vallalla nyt näytetään – henki, tiivistyi Kihlaus yhdeksi kiertueen tähän asti parhaista esityksistä. Kiertueen aikana joku on lausunut ettei meillä ole koskaan ollut kasassa näin rentoa ja hyväntuulista ryhmää. Se että henkilömme tulevat toimeen lavan ulkopuolella näkyy parhaimmillaan myös lavalla taiteellisina voittoina. Teatteri on kontaktilaji, on on on.

Illaksi saimme tuhdit illallistarpeet vanhalta tutulta, ravintolalaiva Suntin Krunnin omistaja Ulpu Välikankaalta. Kun olimme vielä aiemmin päättäneet leipoa illalla täytekakun, jäi lentopallon pelaaminen tällä kertaa vähemmälle. Kiertueemme alaotsikko on “Läskit leirillä” emmekä me suinkaan voi toimia alaotsikkoamme vastaan. Sehän olisi syntiä se.

PÄIVÄN HAVAINTO: Mikä on suomalainen maisema? Yksi oleellisimmista voisi olla omakotitaloalue, jossa kaikki talot ovat erilaisia ja missä pihoilla on omenapuita ja hyvin leikattuja pensasaitoja. Varsinkin kesällä lepää silmä sellaisessa ja jyrkinkin boheemi voi hetken kuvitella itsensä perheen isäksi tai pullantuoksuiseksi emännäksi. Mutta silti maisema on maisema ja todellisuus jotakin muuta. On toista vierailla tässä suomalaisessa unelmassa kuin todella elää sitä. Pystyisimmekö muka todella jäämään tähän? Voisimmeko elää keskellä maisemaa? Olemmeko ehkä sittenkin niitä jotka jatkuvasti etsivät uusia maisemia kuin niitä jotka luovat ja ylläpitävät maisemaa?

5.7. MITEN KUKAAN ON VOINUT ELÄÄ ILMAN KÄNNYKKÄÄ

Aamu oli hidas, ensi kertaa starttasimme myöhässä. Ilmeisesti television, sohvan, keittiön ja perheidyllin yhdistelmä oli joillekin meistä liikaa eikä siitä olisi tahtonut irrottautua. Ikuinen ristiriita taas tämäkin: tietysti me haluamme että kiertueella on aineellisesti mukavat olot, hyvää ruokaa ja lämpimät yösijat, mutta joskus liika mukavuus kääntyy kiertuelogiikkaa vastaan. Kiertueella on hankalaa olla jos kaipaa kotiin. Eikä tämä aina niin mukavaa edes ole, sillä kiertueella tulee jatkuvasti tilanteita ja olosuhteita joita ei voi etukäteen ennustaa. Tosikiertolaiset sietävät tämän ja suorastaan nauttivat siitä. Vastoinkäymiset erottavat dieselit bensasta.

Tänään niitä vastoinkäymisiä koettiin tuotannollisessa muodossa. Jostain syystä tiedonkulku tilaajien ja kiertolaisten välillä oli pätkinyt useaan otteeseen ja asioiden säätämiseen meni hermoja ja aikaa. Onneksi on nämä kännnykät sun muut, mutta jotenkin karmii ajatella sitä aikaa kun niitä ei ollut. Miten tehtiin kiertueita kun bussissa ei ollut puhelinta? Miten mitään saatiin koskaan hoidettua? Vai onko tässäkin niin että ennen kaikki oli paremmin: kun asioita ei voinut säätää reaaliajassa, oli ne pakko sopia kerralla kunnolla ja myös pitää sovitusta kiinni. Ainakin arjessa tämä pätee. Esimerkiksi myöhästymiset tapaamisista ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti kymmenessä vuodessa koska niistä on helppo ilmoittaa.

Onneksi bussiimme voi sentään luottaa. Sonkajärvelle päästiin ajoissa ja säädöittä. Kunta on yksi uskollisimmista tilaajistamme, olimme paikalla nyt jo viidettä kertaa. Tänä vuonna meillä oli peräti kolme esitystä joista ensimmäinen Palvelukeskus Tuulikanteleessa. Perinteiseen tapaan yleisönä oli vanhuksia joita autoimme hoitajien kanssa esitystilaan. Sinänsä erikoinen kokemus kärrätä yleisöä pyörätuoleissa sisään, mutta ei se tarkemmin ajateltuna poikkea juurikaan normaalista teatterikäytännöstä. Isoissa teattereissa ihmiset muuttuvat yleisöksi jota kohdellaan kuin karjaa.

Tämä meidän teatterimme oli tänään aika pieni, 23 katsojaa. “Isukki” ei päässyt sisätilassa taaskaan täysin oikeuksiinsa, mutta ilahduttavaa oli nähdä katsomossa hymyileviä vanhuksia. Vedon jälkeen pressutimme bussin (huonosti) ja päästimme kuskimme mökkeilemään sukulaistensa luo. Iltaa vietettiin lähinnä majapaikassa kotiseutumuseolla. Matkalta ostettua lentopalloverkkoa testattiin käytännössä ja hyvinhän se toimi. Me siis todellakin ostimme oman verkon. Mitähän seuraavaksi? Oma tuomari ja cheerleaderit?

PÄIVÄN HAVAINTO: Kun majoitumme levittäydymme tilaan aina perusteellisesti. Niin teimme nytkin vaikka yövyimme museossa museoesineiden keskellä. Ehkä me olemme röyhkeitä tai sitten vitriineihin suljetut vanhat esineet eivät vain tunnu asialta jota pitäisi ainakaan liikaa kunnioittaa. Miksi museoita on niin paljon? Ja miksi ne ovat niin usein niin tylsiä? Meillä on paljon tietoa menneestä ajasta mutta kovin vähän ajatusta siitä miten mennyttä aikaa pitäisi kunnioittaa.

6.7. NYT LOPPUU SE EUKON KANTO

Aamulla satoi vettä kuin huonossa poliisisarjassa. Sonkajärven aina yhtä uuttera kulttuurisihteeri Eero Pitkänen siirrätti esitysajan vielä kerran tuntia myöhemmäksi ja me suostuimme mukisematta. Eeroa ei käynyt kateeksi yhtään: Eukonkannon mm- kisojen mainonnassa oli kahta eri esitysaikaa eikä lopulta kukaan tiennyt kumpi aika oli oikea. Pahoittelemme asiaa omasta puolestamme, hämmensimme tuota soppaa itsekin ihan kiitettävästi.

Esitysajan varmistuttua alkoi esityspaikan säätö. Hetken näytti jo siltä että ilma selkenisi, mutta heti kun saimme katsomon pystyyn, alkoi taivaalta ripsiä kylmää vettä. Jotenkin sää sopi eukonkantojen päätöspäivään, sillä lievää rääppiäistunnelmaa oli jo ilmassa. Kukaan ei nähnyt kenenkään kantavan yhtään eukkoa mihinkään. Torimyyjien tavaraa sen sijaan kannettiin peräkärryihin ja autoihin. Meitä sään osuvuus ei silti pahemmin miellyttänyt. Sonkajärven urheiluhalli ei ole erityisen glamoröösi esityspaikka, mutta minkäs toisaalta teet. Olisiko hyytävä sade ollut sitten parempi?

Hallissa meillä oli kaksi esitystä noin tunnin välein. Harvinaista luksusta oli oma pukuhuone. Tämän seurauksena oma insidehuumorimme oli remakampaa kuin koskaan, sillä suljetun oven takaa kukaan ei voinut kuulla kirkunaamme. Päivän ensimmäinen veto, “Isukki”, keräsi mukavasti väkeä, mutta liian onnistuneeksi ei esitystä voinut julistaa. Korkean salin kaiku mönstrasi äänelliset nyanssit eivätkä visuaaliset kehykset juuri inspiroineet. Emme siis kyenneet nousemaan olosuhteiden ylle. Sama toistui oikeastaan Kihlauksessakin: saatoimme kuulla rahinan joka syntyi Aleksis Kiven pyöriessä haudassaan. Kaiken lisäksi hallin valot sammuivat kesken esityksen ties mistä syystä. Onneksi ne saatiin nopeasti takaisin päälle.

Esitysten jälkeen purimme hammasta roudatessa ja sitten ruokaa eukonkantojen ruokalassa. Kuski – Harri palasi joukkoomme juuri oikeaan aikaan, sillä halusimme nopeasti pois osin säästä ja osin surkeasta esiintymisestämme johtuen. Valtatiellä sentään saatiin jo hymykuoppaa poskille. Ajoimme Kiuruvedelle Hurma – Huttusen vanhempien Sirkan ja Kaukon hurmaavaan seuraan. Hirvenlihasoppa ja Harrin lapsuutta syväluotaavat tarinat sulattivat ryhmämme lopullisesti. Iltaa vietettiin mm. lentopallon, saunan ja pompo – pelin pyörteissä.

PÄIVÄN HAVAINTO: Lähes jokaisessa kiertueen esityksessä on tapahtunut sama juttu: kun näyttelijät tulevat backstagelle katsomon taakse, kääntyvät jotkut yleisössä ympäri ja alkavat katsoa sinne. Tilanne on koominen ja sen oikaiseminen kiusallista. Toki väärinkäsitys on myös ymmärrettävä, ovathan lavasteemme vaatimattomat, mutta toisaalta ilmiö on oiva esimerkki ihmisten käytöksestä tavallisuudesta poikkeavan tapahtuman edessä. Kun joudumme uuteen paikkaan tai tilanteeseen, meistä tulee helposti avuttomia lapsia. Emme näe, kuule, tai tajua mitään. Mikään asia ei ole selvä eikä järki tahdo toimia mitenkään. Varsinkin teatterin yhteydessä tätä tapahtuu usein. Äskettäin eräässä kesäteatterissa henkilö X seisoi bajamajan vieressä ja kysyi onko tämä käytössä. Tietenkään se ei ollut käytössä. Mihin bajamajaa muka kesäteatterissa tarvittaisiin?

7.7. SYÖ SYÖ SIKA, TALVELLA TAPETAAN

Uuden viikon alkajaisiksi nukuimme pitkään maaseudun rauhassa. Aamiaisen jälkeen kokeilimme lentopallosessiota, joka jäi kuitenkin odotettua lyhemmäksi. Jos tämä meno jatkuu, pelaamme kohta paralympialaisissa, sen verran moni on loukannut itseään pelatessa. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla pelaamatta, mutta sen aina unohtaa kun pallo nousee ilmaan.

Ennen lähtöä söimme vielä Sirkka -mamman paistamia lättyjä, jonka jälkeen jyristelimme asioille Kiuruveden keskustaan. Kiuruvedellä kävimme myös ensimmäistä kertaa koskaan, mutta emme voi sanoa kokemusta mitenkään ainutkertaiseksi. Ehkä olimme hieman hätäisiä ja pinnallisia, mutta jotenkin tuli sellainen olo että tällaisia kyliä mahtuu Suomessa kolmetoista tusinaan. Mutta voipa olla että tarvitsemme uuden, paremman vierailun.

Kiuruvedeltä kaasutimme Nivalaan, tähän Kati Niemen tunnetuksi tekemään paikkaan. Kiepauttuamme avaimet majapaikasta Nivalan ammattiopistolta, pysäköimme Katin äidin Toinin pihaan. Toini – mamma ei ollut itse kotona, mutta oli jättänyt kaappeihin henkeäsalpaavan trahteerauksen ryhmämme vatsojen, järjen ja energian menoksi. Ruuan jälkeen osa ähkyisestä porukastamme raahautui saunaan, osa katsoi tv:tä ja Kaarlo teki pitkän kävelylenkin Nivalan maisemissa. Ryhmä sai myös vieraan kun Hannan mies Markku “Helvetin enkeli” Ventälä karautti mopollaan paikalle. Seurueemme kaipaisikin hieman tuoretta verta, hehehee. Onneksi Markku oli muuten tuttu meininkimme kanssa joten riemukasta ja äänekästä (lue: riitaisaa) pompoa pelattiin vapaapäivän yli seuraavan työpäivän puolelle.

PÄIVÄN HAVAINTO: Joku lukija on jo varmaan ihmetellyt miksi päiväkirjassa puhutaan jatkuvasti syömisestä ja saunomisesta. Se johtuu siitä että pöytä on korea ja sauna kuuma aina siellä mihin menemme. Monelle me olemme ainutkertaisia vieraita joille halutaan tarjota parasta. Se on kieltämättä yksi kiertueen parhaista puolista. Onhan se kivaa olla piispanna pappilassa. Hienoa on myös se että majoituksemme ja ruokailumme ovat niin erilaisia keskenään. Tuskin nauttisimme tästä yhtä paljon jos yöpyisimme jokaisen yön hotellissa ja söisimme aina ravintoloissa. Nyt olemme kuin pitkällä luokkaretkellä, jossa ei ole opettajaa mukana kyttäämässä. Viinanjuonti ei ole kiellettyä ja siksipä sitä ei tarvitsekaan juoda.

8.7. UNIVELKA ULOSOTOSSA

Aamusta alkaa päivä ja jokainen päiväkirjan luku. Tänä aamuna kävimme retkeilymajan aamiaisella kello yhdeksältä minkä jälkeen pötkähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta takaisin sänkyihin ja nukkumaan. Sinänsä erikoista että olimme väsyneitä kun takana oli kuitenkin vapaapäivä, mutta toisaalta, kiertueella väsymys on usein salakavalaa. Kun on koko ajan toimintaa, ei “muista” väsyä kuten kotona. Huomaamatta velkaa kuitenkin kertyy ja sitten se rysähtää kerralla niskaan.

Noin puolilta päivin olimme kaikki jalkeilla ja melkein jopa valmiita lähtemään esityspaikalle. Koska Nivalan perinnepäivät olivat kirjaimellisesti viereisellä pihalla, päätimme jättää bussin käynnistämättä ja roudata jalan. Viimeistään tämä operaatio toimi herätysperäruiskeena, samoin se että esityspaikka ei ollut aivan ilmeinen: koska esiinnyimme Katvalan kesäteatterin lavalla ja kulisseissa, piti kulkuja ja sisääntuloja katsoa uusiksi. Tiettyä skarppausta oli siis ilmassa hyvissä ajoin ennen alkua.

Yleisöä pelipaikalla oli runsaasti. Ihmisten kerääminen esityksen äärelle ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, sillä väki oli reippaasti hajallaan. Useimmat läsnäolijat kuitenkin tiesivät mitä oli tulossa ja pääsivät siksi oma – aloitteisesti katsomoon ja kun Huttus – Harri heitti vielä promokierroksen roolivaatteissa, tuli porukkaa lopulta niin että käsiohjelmatkin loppuivat kesken. Varovainen arvio pääluvusta pyöri kahden ja puolen sadan tietämillä, mutta saattoipa lössiä olla enemmänkin. Lapsia oli joukossa siksi runsaasti että tarkka laskeminen oli mahdotonta, varsinkin kun jotkut heistä eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan.

Esityksen aikana tiimellys sentään rauhoittui mikä ansioksi laskettakoon. Ylipäätään “Isukki” toimi Nivalassa erinomaisesti. Ohjaaja Jenni “Punishment” Bergiuksen mielestä tärkein syy saattoi hyvinkin olla uusiksi katsotut sisääntulot ja muu esitystä edeltänyt aktiivisuus. Totta nimittäin on että kun kiertueella ollaan ja paljon esitetään, saattavat esitykset muuttua massaksi. Keskittymistä pitää välillä kaivella väsymyksen alta.

Päivän lopusta ei ole suurta raportoitavaa. Kävimme syömässä Nivalan laskuun ja kirosimme surkeaa sadesäätä. Illalla jopa tuntui kuin olisimme sään takia sisällä panttivankeina ja vieläpä toistemme seurassa. Tätä karmeaa kohtaloa uhmattiin lopulta lentopallosessiolla joka piristi mieliä ja vartaloita. Ihmekös nukkuminen olikin sitten kiven alla ja huumoristinen toiminta levontonta vielä keskiyön jälkeenkin.

PÄIVÄN HAVAINTO: “Se on vanha juttu, keskiyöllä kaikki nukkuu”, lauloi Kauko Röyhkä aikanaan. Ainakin Nivalassa tämä pätee, sillä kylä tuntui täysin autiolta vuorokauden vaihtuessa. Toisaalta, melkein mikä tahansa suomalainen kylä tai kaupunki, suurempikin saattaa olla tavallisena tiistaina evakuoidun oloinen. Mistä tämä johtuu? Vaikuttaako lähimenneisyytemme maatalousvaltiona siihen miten käytämme aikaamme?

9.7. VALTAVAT VAUVAT

Tämä oli se päivä kun aurinko katosi. Taivas oli folion värinen ja sadevesi kylmää kuin rauta. Bussissakin oli varmasti alle kymmenen astetta lämmintä ja matkaa Nivalasta Nurmekseen siis noin 300 kilometriä. Jotkut meistä käsittelivät tilannetta pukeutumalla bussissa makuupusseihin. Hyvä ratkaisu varmasti, vaikka makuupussissa istuva ihminen näyttääkin erehdyttävästi jättikokoiselta vauvalta. No, onneksi aina yhtä hillitty ja aikuismainen käytöksemme kompensoi näkyä.

Nurmeksessa majoituimme Bomba – Hyvärilän leirintäalueelle jossa tosin emme ehtineet käydä kuin syömässä. Muuten menimme pitkin kylää pakarat paukkuen. Ensin äänikamat Obotta – ravintolaan illan improkeikkaa varten. Sitten takaisin majapaikkaan hakemaan sinne unohtunut tuotantokansio. Sitten taas toiselle puolelle kylää etsimään esityspaikkaa. Haku meillä oli päällä muutenkin: improkeikalta puuttui muusikko joten Kati veivasi puhelinta niin kuin ei koskaan. Onneksi Nurmeksessa oli tanssileiri ja siellä Katin ja kumppaneiden kaveri Seppo, joka sai kuin saikin muusikon illaksi. Toki täysin tuntematon soittaja epäilytti, mutta vähintään yhtä epäilyttävää olisi ollut esiintyä ilman. Se on vähän sama kuin vetäisi teatteriesityksen loisteputkivaloissa nimittäin.

Päivän Kihlaus oli kuuden korvilla Ikolan museon pihalla. Talonpoikainen tausta puki näytelmää paremmin kuin mikään, mutta se vähän huoletti tuleeko yleisöä. Tulihan sitä lopulta, vähän vajaa 40 henkeä. Jälleen muutamat katsojista ilmoittivat ennen esitystä näytelleensä Kihlausta joskus nuoruudessaan jossain ja tulleensa nyt katsomaan miten ammattilaiset tekevät. Ammattilaiset vetivät tänään hyvän, joskaan ei loistavaa esitystä. Ajatukset saattoivat olla jo improssa ainakin osittain.

Kihlauksen jälkeen ajoimme vielä kerran Hyvärilään ja sieltä taksilla Obottaan. Ammattilaiset saapuvat! Tuttuun tapaan herätimme huomiota jo tullessa ja keikan alussa väkeä oli täysi tupa. Meille tuntematon pianisti Hanne saapui noin varttia ennen ja mikäs siinä, ei muuta kuin vetämään. Hanne suoriutui urakastaan loistavasti kun ottaa huomioon ettei hän tosiaan tiennyt yhtään mitä tulisi tapahtumaan. Esiintyjät ja yleisö nauttivat keikasta, joskin mikrofonien puuttuessa taisivat takarivin taavit jäädä katveeseen. Myös improlauluja oli selvästi tavallista vähemmän. Ne olisivat keventäneet ja leventäneet tunnelmaa.

Keikan jälkeen oltiin joka tapauksessa juhlatuulella ja Obottahan on Suomen top 10 – baareja missä juhlia. Jälki oli jälleen siivoa (lue: emme tällä kertaa painineet takahuoneessa), mutta taksia odotellessa yhtä sun toista tuppasi laulattamaan…

PÄIVÄN HAVAINTO: Helsingissä ihmisillä on suut ja silmät täynnä teatteria. Tavallisena perjantaina kaupungissa saattaa olla 50 esitystä. Myös erilaisia improryhmiä on kymmeniä ja baareissa tapahtuu jatkuvasti. Siksi on virkistävää esiintyä paikassa jossa baari – improa nähdään ehkä kerran vuodessa. Silloin sitä taas tajuaa että teatteria tosiaan tarvitaan Suomessa yhä. Koomisia tilanteita tosin syntyy kun paikalliset nuoret miehet oluen myötävaikutuksella pillastuvat esityksistä liikaakin. Se on vaan teatteria, hei. Ei me mitään superihmisiä olla.

10.7. YOU’RE DEAD MEAT, KIRKA

Oli taas aamu ja monella pehmeä, ruotsalaistyyppinen krabbis. Raskasta saksalaista Das Krapulaa ei sentään esiintynyt. Parilla henkilöllä oli tosin muisti kadonnut loppuillan tapahtumien suhteen. Kiusaus sepittää yhtä sun toista oli siis suuri. Mutta kuka nyt sellaista kaverille tekisi, ei ainakaan Pensaassa kukaan.

Runsaan aamiaisen ja lyhyen lepäilyn jälkeen pääsimme yhdelle kiertueen odotetuimmista etapeista: ajo Nurmeksesta Utsjoelle. Matkaa n. 900 kilometriä, aikaa kaksi päivää, kuskeja tasan yksi. Mitähän tapahtuisi? Ainakaan alkumatkasta ei tapahtunut mitään poikkeuksellista. Luimme kirjoja, söimme sipsejä. Olimme aktiivisia kuin avohoitopotilaat. Harri ja Kati kilpailivat siitä kumpi saa enemmän morjestuksia vastaantulevilta autoilta. Mari ja Anu taas keskustelivat keskenään sen verran syvällisesti etä raikuvaa naurua piti välillä tasapainottaa supinatuokiolla yhteisen peiton alla. Sanalla sanoen: olihan se taas päivä.

Pysähdyksiäkin oli. Ah niin tutulla Suomussalmella ihailimme Reijo Kelan vaikuttavaa tilataideteosta “Hiljainen kansa”. Jonkun turistin mielestä bussimme oli tosin yhtä vaikuttava kun piti oikein kuvakin ottaa. Kuusamossa taas jyrähti kunnolla: Mari osti Kirkan tuplakokoelman ja sieltä se “Kyyneleet” vihdoin tuli. Tuli, tuli, kuin vesiputous ikään. Muitakin Kirkan klassikoita diggailtiin raivolla, mutta silti täytyy sanoa että tuplakokoelma oli vähän liikaa. Ei se nyt NIIN hyvä ole vaikka kuollut onkin.

Kuusamon kieppeillä nähtiin myös ensimmäiset porot. Olivat syötävän söpöjä suorastaan. Mitähän Aleksis Kivi muuten tarkoitti kirjoittaessaan Kihlaukseen “et sinä kättäsi poroon lyönyt kun kraatari Aapelin nait”? Teki mieli oikein pysähtyä ja laittaa se käsi sinne poroon että josko se vastaus sieltä löytyisi. Tietääkö kukaan? Soittakaa meille jos tiedätte tai kirjoittakaa Vieraskirjaan, siellä ei ole vielä yhtäkään viestiä. Olemmeko avaruudessa yksin?

Illalla pysähdyimme vihdoin Kemijärvelle Hannan diilaamaan majoitukseen. Emme nyt mainosta tässä lomakylän nimellä, mutta ei niitä siellä montaa ole, oli todella hieno. Saimme ison talon ja telkkarin ja saunan kaupan päälle. Jos tosiaan olemme avaruudessa yksin, haluamme olla Kemijärvellä, linssikeiton ja Teho – osaston kanssa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Hiljainen kansa koostuu puuristeista joilla on paidat ja heinästä tehdyt peruukit. Ihmistä muistuttavia hahmoja on riveissä useita satoja. Näky on aavemainen ja vaikuttava, varsinkin jos vain ajaa sen ohi. Silloin se jää näkynä mieleen eikä muutu sosiaaliseksi tapahtumaksi. Ei millään pahalla letunpaistajia ja matkamuistonmyyjiä kohtaan. Mutta fakta on se, että taide latistui.

11.7.ELDORADO

Aamu oli taas pitkä, eikä aurinkoa näkynyt vieläkään. Sadepisaroita ja hyttysiä oli tasan yhtä paljon. Silti tai juuri siksi olimme hilpeitä. Tanssittiinhan sitä Titanicissa juuri ennen jäävuorta. Vastoinkäymiset kasvattavat tai sitten upottavat ja me olemme pinnalla nyt.

Tämä päivä ei poikennut edeltäjästään mitenkään muuten kuin että nyt se Lappi tosiaan alkoi. Kemijärvestähän se alkaa, jos jostain. Maisemat olivat komeita jo esileikissä ja maltoimme tuskin odottaa itse asiaa. Kaunispäässä pysähdyimme perinteiselle näköalapaikalle haukkomaan henkeä. On upeaa katsoa luonnon järjestystä ja maailman: tuohon ei ihminen pysty . Kuin vahvistuksena tälle Hurma – Huttunen teki itsestään Hukka – Huttusen: piti laittaa cd mankkaan soimaan, mutta mies sai jollain ihmeveivillä kaikki paristot ulos koneesta eikä yhtä niistä löydetty koskaan. Musiikkia ei siis soitettu koko loppumatkalla, Titanic upposi, maailmanloppu.

No, Ivalo sentään oli vanhalla paikallaan. Teimme tunnin pysähdyksen ja kiertelimme kylää. Tottuneemmat uhosivat että tämä on viimeinen normaali taajama, sanokaa hyvästit Suomelle. Sitten ajoimme mäkeä ylös ja alas ja hämmästelimme maisemia. Aurinkokin kävi taivaalla. Ihan kuin kesällä, joku lohkaisi.

Utsjoki on vanha pyhiinvaelluspaikka, ryhmämme henkinen koti. Muistoja piisasi jo sataa kilometriä ennen. Horisontissa siinsivät Norjan lumihuippuiset vuoret. Tämä on Eldorado, sanoi H. Raatikainen vuonna 2003 ja saattoi hyvinkin olla oikeassa. Ainakin maisemiensa puolesta Lappi on sitä.

Perillä odotti taas ihmisyys: Utsjoen kirjaston johtaja Liisa Ahlakorpi oli kaikkea hyvää tarkoittaen järjestänyt meidät asumaan seurakunnan nuorisotilaan ajatellen että viihtyisimme kodinomaisessa paikassa paremmin kuin kolkolla koululla. Kahdeksaa ihmistä ei kuitenkaan noin vain saa normi -olohuoneen kokoiseen tilaan, mutta mitäpä tällekään saattoi lopulta kuin nauraa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Lappi on epätodellinen. Se on kuin osa jotain toista maata. Lapissa ollessaan on vaikea uskoa että todella “täällä”, sillä kai tunturit voisivat olla Photoshopilla tehtyjä, eivätkö voisikin? Niin. Ehkä Lappi onkin todellinen ja muu elämämme epätodellinen? Tai sitten kykymme käsitellä ihmeellisiä asioita on pienentynyt koska näemme keinotekoisia ihmeitä joka päivä.

12.7. PÄIVÄ LOHIRIEHASSA

Aamu oli taas…no, venyvä käsite. Kyllähän ihminen nukkuu kun nukkua saa. Käytännön hommistamme vastaava Kati kirkasti päiväämme jo ennen puolta päivää järjestämällä meille muuton tutumpaan majapaikkaan Utsjoen saamelaislukiolle. Alustavasti saimme luvan myös saunan ja uimahallin käyttöön. Ennen sitä piti kuitenkin hoitaa edellisenä päivänä sovittuja hommia: Hanna piti Kihlausta tarkentavat treenit ja koska esityspaikka oli majapaikan vieressä, roudasi Kaarlo (ryhmän kuopus, 29 vee) samanaikaisesti katsomoa pala kerrallaan tien yli. Näin siis toimitaan Pensaassa: nuorin ja pienin vaan roudaamaan!

Esityspaikka oli Onnelantörmä Tenojoen rannalla. Joki erottaa toisistaan Suomen ja Norjan, siltaa pitkin pääsee ulkomaille. Ajatus on aika absurdi: viidenkymmenen metrin päässä on toinen kieli, raha ja kulttuuri vaikka maan kamara, taivas ja joki ovat käytännössä samoja. Mihin kaikkia näitä rajoja tarvitaan? Rajan tällä puolella ei paljon ihmetelty vaan toimittiin. Lohirieha eli lohenkalastuksen Sm – kisat olivat käynnissä ja Utsjoen mittakaavassa riehaa voi verrata Pekingin olympialaisiin. Mikäpä siis sopisi paremmin ohjelmaksi kuin Pensas, joka oli paikalla nyt kolmatta kertaa.

Esitystä ja yleisöä odotellessa viihdytimme itseämme Monty Pythonin hengessä. Kuski – Harri imitoi onnistuneesti hassujen kävelyjen ministeriötä ja innosti “yleisöään” erityisesti kävellessään toistuvasti päin julisteständiämme. Harmi vaan että mies teloi polveaan siinä samalla. Kati taas näytti hallitsevansa huumoreista pyhimmän eli kaatuilun. Marin ja Katin asiallinen ja katkeamaton dialogi, jossa Kati kaatuilee tasaisin väliajoin kuuluu ilman muuta bonusohjelmistoomme jos ja kun sellaista tarvitsemme. Myönnetään. Yleisöä on joskus tylsä odotella emmekä aina käyttäydy kauhean asiallisesti edes silloin kun ihmisiä on jo paikalla. Ketään emme ole kuitenkaan tahallamme loukanneet. Jos joku on touhujamme katsellut ja siitä herneen nenään vetänyt, saa kaivaa sen pois ihan itse.

Lopulta Kihlaukseen kerääntyi melkein sata todistajaa. Hanna piti esitystä parhaana koskaan ja myös esiintyjät näyttivät olevan mielissään. Erään sanoman mukaan Kihlaukseen sopii se että lavalla ollaan naurua pidätellen ja siinä vain puoliksi onnistuen. Osansa oli tietysti myös yleisöllä, joka reagoi raikkaasti mm. nauramalla odottamattomissa kohdissa. Tahatonta sisäpiirihuumoriakin oli mukana. Saimme esityksen jälkeen selville että Utsjoella asuu paljon Helander (Eevan tyttönimi näytelmässä) – nimisiä ihmisiä.

Setin päätyttyä nautimme lohikeitot Törmällä Liisa Ahlakorven seurassa. Liisan myötävaikutuksella tosiaan saimme kulkuluvan myös Utsjoen uimahalliin. Ehtona oli se että paikalla oli yksi hengenpelastaja joka sitoutuu tehtäväänsä allekirjoitetulla paperilla. Hasselhoffiksi tarjoutui tietysti Kati, kukapa muukaan. Tästä ei tietenkään revitty yhtään huumoria. Me olemme vakavia naamoja. Illalla pidimme pokeria Ivalosta ostetun korttipöydän äärellä ja pelasimme tyhjässä uimahallissa pitkään uutta suosikkilajiamme eli vesipalloa. Utsjoki ei tänä vuonna ollut se joukkopsykoosia aiheuttava Eldorado kuin vaikka viisi vuotta sitten, mutta tuskinpa siitä oli kukaan pahoillaan. Saimmehan sentään uimahallin.

PÄIVÄN HAVAINTO: Valokuvat latistavat. Se on taas todettu. Vaikka vangitsisi bitteihin kuinka hienon maiseman, ei se näytä valmiina kuvana samalta kuin livenä. Kannattaako valokuvia edes ottaa? Ne tekevät olon pieneksi ja surkeaksi, ihminen muuttuu tekniikan orjaksi ja sen rajallisuuden vangiksi. Se tunne minkä kokee maiseman äärellä on sittenkin tärkein. Se muokkaa meitä ihmisinä ja kertoo miksi kannattaa elää.

13.7. PÄIVÄ NORJASSA 1; VADSÖ

Nyt heräsimme varhain. Silmämme olivat kirkkaat ja ääriviivamme selkeät. Ennen rajan ylitystä kävimme vielä kaupassa hakemassa kaikkea unohtunutta pientä, sitten ajoimme siltaa pitkin toiseen maailmaan. Aplodit olivat ansaitut, jälleen kerran. Me pääsimme taas ulkomaille. Pensas elää yhä, liikkuu ja hengittää vaikka joskus talven pimeinä, sisuksia vääntävinä kuukausina sitä onkin vaikea uskoa. Tai ei vaikea uskoa mutta haastavaa tehdä. Kiertueemme hetket ovat kuukausien työn takana.

Norjassa huomasi heti olevansa toisessa maassa. Se ei johtunut vain kapeasta ja korkeasta tiestä, liikennemerkeistä tai norjankielisistä kylteistä. Se johtui taloista. Kahta samanväristä ja mallista taloa ei ollut vierekkäin. Myös puutarhat olivat miellyttävän reheviä, eivät hoitamattomia vaan sopivan rosoisia, elävän näköisiä. Yhtään suomalaista millimetripihaa emme nähneet. Vähitellen myös maisemat muuttuivat. Vuorista tuli korkeampia ja karumpia. Puita oli selvästi vähemmän kuin Suomessa eikä havupuita ollut yhtään.

Noin tunnin ajon jälkeen näimme Jäämeren. Se ei näyttänyt sen kummemmalta kuin mikään muukaan meri eikä tuntunut sillä pitihän sitä testata heti. Ympäristö sen sijaan oli toisenlainen. Ainakin Skotlanti tuli muutamalle mieleen ja Emmerdalen tunnariakin hyräiltiin. Tällaista nummea useimmat olivat tosiaan nähneet vain televisiosta. Vuorilla liikkuva usva vain vahvisti vaikutelmaa. Oli jotenkin helppo kuvitella Baskervillen koira ryntäämään silmät punaisina kohti. Tai vaikka Viikatemies vilkuttamaan vuoren huipulle. Silti maisemassa oli myös jotain pehmeää ja lempeää. Usvakuoresta tuli mieleen kerma.

Määränpäämme Vadsö eli Vesisaari aukesi eteen toisen tunnin päästä. Ensi vaikutelma oli (kala)teollinen, mutta sitten näky syveni hurmaavaksi puutalokaupungiksi, juuri sellaiseksi kalastajakyläksi jossa jokainen kai romattisissa mielikuvissaan joskus asustaa. No, autot olivat uusia ja sateliittiantenneja näkyi, mutta kadut olivat toisaalta tyhjiä kuin unessa. Nukkuivatko ne vai olivatko kirkossa, olihan nyt pyhäaamu? Kirkonkellojen soittoakaan ei kuulunut. Ehkä se johtui sumusta joka oli sakeaa kuin pumpuli.

Esityspaikalla Tuomaisen talossa sentään oli elävä ihminen. Nopean tervetuliaisneuvottelun jälkeen fröökinä jäi keittämään kahvia ja me suuntasimme pienelle kävelylle. Nyt näimme muutaman ihmisen ja paikallisen vankilan. Se siitä romantiikasta, sumukin alkoi jo hälvetä. Kaunis oli kaupunki silti. Hyvin norjalainen. Omaa huvia saimme paikallisesta suojatien merkistä jossa katua ylittää hattupäinen, Freddy Kruegeria muistuttava hahmo. Liekö tahallista täkäläisiltä vai tulisiko turpaan jos menisimme vitsailemaan? Tätäkin miettien palasimme talolle joka oli siis osa Vadsön museota. Siellä saimme kuulla että kohta paikalle saapuisi suomea puhuva ihminen.

Ennen sitä tapasimme muutaman museossa työskentelevän norjalaisnaisen joiden kanssa juttelimme mukavia englanniksi. Sitten saapui Saara, hienosti suomea puhuva suomalaissiirtolaisten jälkeläinen, joka piti meille kiertokäynnin talossa. Saimme kuulla kattavasti kveeneistä eli suomalaisiirtolaisista jotka 1800 – luvulla muuttivat Norjan pohjoisosaan paremman elämän toivossa. Kveenejä elää alueella yhä, mutta itse nimitys on kiistanalainen: jotkut pitävät sitä pilkkanimenä eivätkä soisi sitä käytettävän, toisille taas nimi on identiteettiä määrittävä tekijä. Oli miten oli, ilman kveenejä emme mekään olisi tänne ainakaan esiintymään tulleet joten kiitokset vaan sinne näin jälkikäteen.

Faktaosion päätyttyä alkoi fiktiivisempi vaihe: spekuloitiin tulisiko yleisöä. Norskit toivoivat parasta mutta myönsivät itsekin että oli sunnuntai ja lomakausi. Toinen spekula koski kieltä. Meille oli vakuutettu että suomi kelpaisi kyllä, mutta kun ympärillä puhutaan lähes pelkkää norjaa, eivät vanhat vakuuttelut välttämättä tehoa. Paikallisten mukaan kieli ei kuitenkaan ollut tärkein: saamelaisteatterikin oli käynyt paikalla ja saanut suuren suosion vaikka kukaan yleisöstä ei ollut ymmärtänyt saamea sanaakaan. Ja “Isukissahan” on sitä tekstiäkin vähän.

Juuri ennen alkua aurinko sitten työnsi sumun tieltään ja veti myös kourallisen ihmisiä perässään. Talon kodikas piha väritti esitystä mukavasti ja kyllä, yleisöllä oli hauskaa vaikka teksti ohi menikin. Ehkä lopun käänteet eivät aivan auenneet, luulemme, mutta eipä sen takia kukaan vaatinut rahoja takaisin. Tällaisissa esityksissä on sitä paitsi kyse yhtä paljon periaatteesta ja kokemuksesta kuin lopputuloksesta. Jos joku teatteri Helsingistä Vadsöhön ajaa ja toiset tulevat sitä vieraalla kielellä katsomaan, voidaan jo puhua taiteesta ihmisiä yhdistävänä voimana.

Esityksen jälkeen ajoimme Ekkeröyhyn, 15 kilometrin päähän. Siellä meitä odotti mökkimajoitus 300 metrin päässä merestä. Ekkeröy on aikanaan ollut suuri kalastus – ja kalanjalostuskeskittymä, mutta tätä nykyä pysyviä asukkaita on vain 25. Kesänviettopaikkana alue sen sijaan on suosittu ja monet entisistä asuintaloista palvelevatkin nykyään mökkivieraita. Tottumattoman silmään näky on hurja: värikkäät talot nojaavat harmaaseen Jäämeren tuuleen, ruoho viheriöi mutta muuten ei mikään kasva. Vanhat kalankuivaustelineet seisovat rannalla jylhinä kuin rauniot. Olimmeko tulleet Siperiaan?

PÄIVÄ NORJASSA 2; EKKERÖY

Ruokailun jälkeen lähdimme vaeltamaan. Kapea ja kuoppainen polku nousi Varangin vuonolle, jota sakea sumu peitti kuin kiinteä aine. Tuuli oli raikas, vähän kuin olisi pastillia imeskellyt. Jäämeri kohisi. Oli kevyt kävellä. Rinteessä pysähdyimme luolille joita saksalaiset miehittäjät käyttivät toisen maailmansodan aikana asevarastoina. Luolat ammottivat jo kaukaa mustina ja pelottavina eikä niiden suulta tehnyt mieli lähteä syvemmälle. Muutenkin ajatus Ekkeröystä miehitettynä alueena oli jotenkin kammottava. Tänne on tultu isoilla koneilla aseet kädessä, saksaa karjuen. Paikallisia asukkaita on käytetty orjatyövoimana, samoin venäläisiä vankeja. Moniko on tuupertunut tähän pistävään tuuleen, kenen ruumis on hautautunut lumeen? Ekkeröy on ollut monelle Tuomiopäivän maisema ja on joskus varmasti vieläkin, ainakin talvella. Luolilta oli helppo lähteä eteenpäin.

Varsinainen vaelluspolku kulki vuonon reunan läheisyydessä. Meri tuoksui väkevästi, sumu kasteli kasvot. Tasaisin välijoin pysähdyimme opaskylteille joissa kerrottiin Ekkeröyn luonnosta. Erityistä mielenkiintoa herätti teksti vedessä elävästä kuningasravusta, joka leveys saattaa olla jopa 180 senttiä. Tekstin mukaan kyseisen olion saattaa hyvällä säällä jopa nähdä möyrimässä rantavedessä, mutta nyt sää ei (onneksi?) ollut ihan niin hyvä. Elävää luontoa meille edustivat vuonolla laiduntavat lampaat ja pikkukajavat, lokkien sukuun kuuluvat linnut joita Ekkeröyssä kuulemma pesii kymmeniä tuhansia. Tätä ei ollut vaikea uskoa, sillä linnut kirkuivat tauotta ja kun vuonolta katsoi alas, olivat rantakalliot kauttaalta valkean lintumassan peitossa. Eräs Hitchcockin elokuva tuli hakematta mieleen, mutta nämä olivat sentään aivan rauhallisia. Paikalliset käyvät kuulemma vanhan tavan mukaisesti keräämässä lintujen munia, minkä täytyy olla aika extreme – hommaa. Ulkomaalaisilta munien kerääminen onkin kielletty.

Vähän myöhemmin ”näimme” yhden luonnon ihmeen kun sumussa leijui haukkaa muistuttava suuri lintu. Hanna laukaisi kameran näkyä kohti, mutta tietysti lentäjä katosi heti kun sai huomiota. Reitin kaartuessa takaisin päin kävimme rantakallioilla jotka levän takia olivat vaarallisen liukkaat. Hanna kaatuikin kiviin ja satutti sormeaan. Muutenkin Jäämeri näytti toisia kasvojaan: samoja roskia se oksentaa rannoille kuin muutkin meret. Lankkua, lautaa, muovikanistereita, pulloja, ties mistä tänne ajautuneita. Kun Ekkeröyssä asui enemmän ihmisiä, rakennettiin talojakin ajopuusta joita ihmiset keräsivät rannalta. Puut merkattiin omiksi nimikirjaimilla. Tämän muistona siellä täällä näkyi feikki – ajopuita joissa oli nimikirjaimetkin. Ehkä tämä nyt oli turhaa turistien viihdyttämistä, typerä tahra muuten hienossa kävelyretkessä. Joka tapauksessa kuuden kilometrin lenkki oli upea elämys jota voi suositella kaikille.

Kävelyn jälkeen alkoi toinen elämysretkeily eli Jäämeressä uinti. Hurma – Harri ja Kati olivatkin meressä jo käyneet, vieläpä käsi kädessä jorpakkoon juosten. Tästä sisuuntuneina Jenni, Anu, Hanna ja Mari pulahtivat myös, sillä pitäähän meille olla jotakin josta kotona elvistellä. Arviot Jäämeren vedestä vaihtelivat hieman. Joidenkin mielestä se oli kylmempää kuin avannon vesi, joidenkin mielestä ei. Sen kylmyydestä sinänsä oltiin toki yksimielisiä. Varsinkin kun oli laskuveden aika jolloin vesi on matalalla ja kahlaaminen kestää ikuisuuden. Kaarlon lämmittämä puusauna maistuikin uinnin jälkeen. Ulospäin puuseen näköinen laitos oli luonteeltaan yllättävänkin aromikas.

Iltaa vietimme hissun kissun. Päivä oli ollut pitkä, uni painoi silmää. Vain Kuski – Harri ujelsi omiaan ja yritti pelotella tarinoilla Ekkeröyssä poltettujen noitien haamuista. Noitia on todella poltettu Ekkeröyssä, mikä ajatuksena sopi sekin maisemaan erittäin hyvin. Oikeastaan niin hyvin ettei mikään noitatarina olisi edes tuntunut pelottavalta.

PÄIVÄN HAVAINTO: Koko päivä oli sellainen havainto jo itsessään että viisastelu tässä tuntuu turhalta. Tänne pitää päästä uudestaan.

14.7. JÄÄHYVÄISET JÄÄMERELLE

Aamulla vaeltelimme vielä sen minkä ehdimme. Osa meistä käveli eilisen reitin uudestaan. Tämä on taas yksi niistä paikoista johon emme olisi ilman Pensasta tulleet. Suurin osa ihmiskunnasta ei tule tänne koskaan. Pelkästään tämä ajatus saa maiseman näyttämään kauniilta ja arvokkaalta. Kun katsoo ympärilleen, tuntee todella olevansa joku ja jossain.

Muutenkin on kiinnostavaa pohtia miksi karu maisema viehättää. Liekö sittenkin niin että muokkaamaton maisema vapauttaa meidät jostakin, tarpeesta ja paineesta järjestää ja hallita asioita ympärillämme? Onko niin että Jäämeren kaltainen ylivoimainen elementti on mahdoton ja oikeastaan jopa hyödytön hallita ja siksi näemme sille herkemmin itseisarvoa? Eihän kullankaan arvo alkuaineena ole alunperin perustunut sen kiiltoon ja ”kauneuteen” vaan siihen että kulta on raskautensa takia hankalasti muokattavissa ja käytettävissä. Joka tapauksessa vuonot ja Jäämeri ovat ainakin arkemme yläpuolelle meneviä elämyksiä. Ne muistuttavat siitä että on olemassa jotakin suurempaa kuin ihmisen teot ja valtapelit joita pelaamme. Jos helvetti on toiset ihmiset, onko kauneus ihmisistä vapautumista?

Tätä emme välttämättä kaikki pohtineet kun ajoimme Norjasta Suomea kohti, mutta Jäämereen luotiin pitkiä jäähyväiskatseita. Toisaalta Suomeenkin oli mukava palata. Heti rajan jälkeen pysähdyimme Nuorgamissa jossa rynnistimme kauppaan ja vessaan. Matkan jatkuessa vedimme karkkia kaksin käsin kuin bulimikot. Nuorgamissa on myös Alko joten reissulla suhteellisen pieniksi jääneet punaviinivarastot saatiin kunnolla täyteen. Hieman hullulta tuntui tosin ajatella että palasimme Utsjoelle ”kotiin”. Eikös Utsjoen pitänyt olla se äärimmäisin piste kaukana kotoa?

Utsjoella söimme Katin kokkaamaa pastaa minkä jälkeen alkoi ”normaali” illlanvietto uimahallissa vesipallon parissa. Myös korttia lätkittiin pienille tunneille asti. Kaarlo puolestaan löysi nettisivujemme vieraskirjasta utsjokelaisen Matin poro – teorian vastauksena päiväkirjasta esitetylle kysymykselle. No niin, emme taaskaan leiju yksin avaruudessa, mutta jos leijuisimme, olisimme mielellämme maata kiertävällä radalla uimallissa, vesipalloa pelaamassa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Kukaan meistä ei syönyt karkkia Ekkeröyssä. Suomessa söimme heti. Jotenkin nuo kemialliset yhdisteet (lukekaapa joskus karkkipussien tuoteselosteita) eivät sovellu paikkaan jossa tuulella on raateluhampaat ja jossa meren hengitys höyryää.

15.7. TÄMÄ VOI OLLA KOKO ELÄMÄMME IHANIN PÄIVÄ

Kaarlo oli hereillä jo 7.30 antamassa suoraa haastattelua Lapin radiolle. Muut ryhmäläiset eivät juttua kuulleet. Näin on aika kulunut ja kuluttanut: kun meistä viisi vuotta sitten tehtiin ensimmäinen suora radiohaastattelu (Kaarlo taisi olla äänessä silloinkin), olivat kaikki Pensaslaiset korva kiinni radiossa kotijoukkoja myöten. No, radio on tietysti vaan radio. Onhan noita nähty.

Kollektiivinen ylösnousemus tapahtui siinä kymmenen korvilla. Melko nopeasti olimme taas tien päällä ilman turhia tunnerunkkauksia. Mitä sitten vaikka jättäisimmekin taakse kiertueemme ja koko Suomen eksoottisimman osan? Elämää on eksotiikan jälkeenkin. Sitä paitsi PMMP (jolta varastimme otsikon) on kuningasmusaa joka stemmaa loistavasti Lapin tuntureiden kanssa.

Ivaloon ajoimme kumma kyllä ilman pysähdyksiä. Yleensä pysähdymme tunnin välein, jos ei muuten niin huumorisyistä. Ivalossa vastassa oli vanha tuttu kulttuurisihteeri Anita Kumpulainen, joka melkein ensi sanoikseen kertoi että on jäämässä eläkkeelle. Harmin paikka meille, mutta ansaittua tietysti Anitalle. Terveisiä muuten Ivalosta Raatikaiselle ja Varoselle. Teidät muistetaan.

Ivalon tarjoamien poronkäristysten jälkeen tapoimme pari tuntia aikaa. Aurinko ilmestyi taivaalle ensi kertaa lähes viikkoon ja muutenkin ilma oli mäskisen lämmin ja sakea. Meidän energiatasomme taas oli hiivainen ja pöhöttynyt. Äkillinen lämpöaalto oli meille liikaa.

Esitykseen kerääntyi täysin yllättäen reippaasti päälle sata katsojaa. Liekö sitten radion vaikutusta vai näytelmävalinnan, tai hyvän sään tai Batmanin, mutta penkit loppuivat nopeasti kesken ja lisätuoleja piti raijata toiselta puolen tietä. Operaation tuloksena esitys alkoi seitsemisen minuuttia myöhässä, mutta yleisö ei onneksi osoittanut hermostuksen merkkejä. Ehkä lämpö tukahdutti protestoinnin halun. Myös itse tsetissä näkyi lämpimän sään vaikutus. Varsinkin Pölläsen eläinhahmot äityivät psykedelisiksi ja vähitellen sama vire tarttui muihinkin. Yleisöllä oli hauskaa mutta niin oli esiintyjilläkin toistensa toimia katsellessa. ”Isukki” soveltuukin juuri rentoutensa ja tekemisen vapautensa takia erinomaisesti kiertueen kaltaiseen kovakäyttöön. Tätä mieltä taisi olla myös Anita joka loppukiitoksissa lahjoitti ryhmälle paikallisten kirjoittajien antologian ja lupasi myös neuvotella kertaalleen sovittua palkkiotamme suuremmaksi. Kiitos Anita, tämä oli Pensashistoriaa.

Esityksen jälkeen pyörimme vielä hetken Ivalossa, sitten lähdimme lentokentälle vastaanottamaan maahan rantautunutta tuottaja- Pöyhöstä. Huolella valmisteltu tervetuliaisseremonia lopahti kuitenkin alkuunsa kun Petri kertoi saaneensa kentällä epilepsiakohtauksen. Kamatkin olivat kaikki ambulanssissa eivätkä valkotakit tahtoneet päästää tuottajaamme edes lähtemään. Kati sai käyttää kaiken karismansa kuskien vakuuttamiseksi.

Lopulta olimme tien päällä matkalla Kolariin. Porot tukkivat reittiä tämän tästä, aivan eri tavalla kuin mennessä. Mistä olivat noin villiintyneet? Muuten matka ei poikennut erityisesti aikaisemmista. Ajo keinot keksii ikävän karkottamiseksi, sanotaanko vaikka näin. Perillä Kolarissa tapahtui taas Pensashistoriaa: emme ole aiemmin yöpyneet kirjastossa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Se hetki kun tunnelma vaihtuu jostakin syystä toiseksi, on jotain mitä ei voi sanoin kuvata eikä taiteen keinoin esittää. Sellaiset hetket kun joku kertoo saaneensa epilepsiakohtauksen, sanoo olevansa raskaana, tai homo tai vaikka sivari, saavat helposti uskomaan että sisikuntamme koostuu useammista ihmisistä. Ehkä näin todella onkin. Ehkä emme ole yksilöitä vaan monikoita. Tämä selittäisi monta kummallista asiaa.

16.7. HARD CANDY

Aamu ei valjennut koskaan, taivas oli musta ja viskoi vettä. Me heräsimme kirjaston lattialta siivoojien kolisteluun ja yritimme pysyä poissa tieltä. Tilanne oli varmasti absurdi puolin ja toisin. Kukapa haluaisi siivota taiteilijoita työpaikkansa lattialta? Herätyksen jälkeen löysää aikaa oli pari tuntia jota vietettiin lähinnä vaatekaupoissa ja kirpputorilla shoppaillen. Mölkky – Matilainen ehti serkkujensa kyydissä jopa Ruotsin puolelle muutaman kilometrin päähän mistä tuliaisina tietysti Maraboun suklaata. Tämä viritti välillemme valtavan yhteiskunnallis – ekologis – eettisen keskustelun eri suklaamerkkien eroista ja lopputulos taisi olla että Maraboun suklaa on Fazeria parempaa. Näin epäisänmaallisia siis olemme, vaikka kyllähän Fazeria suomalaiseksi väittävä voisi ottaa yläpäänsä pois peräpäästään.

Kun nämä tärkeimmät kysymykset oli selvitetty, alkoi esityksen rakentaminen. Tihkusateesta huolimatta ohjaaja – Bergius halusi esityksen ulos, sillä sisätilaksi määrätty valtuustosali olisi kuulemma ollut Pensashistoriaa sieltä haisevammasta päästä. Näin siis rakensimme. Yleisöäkin tuli ja hyvin tulikin eikä kukaan tunnustanut olevansa sokerista. Joitakin perheen pienimpiä saattoi sää haitatakin, mutta enimmäkseen yleisö oli meille suopea. Lavalla repliikkien improvisoiminen ja muu yleispsykedelia jatkui kuin Ivalossa ikään joten ei, sää ei vaikuta luovuuteemme mitenkään.

Taiteilun jälkeen pysähdyimme tieteen tähtitarhoihin eli Kolarin terveyskeskukseen odottamaan Jenniä joka oli kuvauttamassa pallopeleissä kipeytynyttä sormeaan. Lopulta kyllästyimme ja menimme syömään lihapulla – aterian Kolarin piikkiin. Sitten taas noutamaan Jenniä ja sitten matkaan kohti Ranuaa. Näin tämä etenee tai etenee ja etenee, edestakaisin tässä suhataan kaiken aikaa ja aina odotetaan jotakin jostakin. Kiertue todellakin, kierretään kehää.

Ranualle kiersimme sen muutaman tunnin matkan. Matka oli melko tapahtumaton. Kolmen hitin suora (Satulinna, Oot täydellinen, Kaduilla tuulee) Jari Sillanpäätä oli toki pakko kuunnella ja vaikka ei mikään fani olisikaan, täytyy kyllä todeta että ko. kolmikko on kestänyt aikaa hyvin, toisin kuin suurin osa nykyiskelmästä. Eikä rokillakaan niin hyvin pyyhi: matkalla kuultiin radiosta mm. Madonnaa ja uutta Verveä kappaleilla joita ei puolen tunnin muista kukaan. Olemmekohan matkalla musiikittomaan maailmaan?

Ranualla majoituimme mökkikylään. Illan tullen järven rannalla juotiin viiniä ja nähtiin kahdessa minuutissa nouseva, kymmenen minuuttia viipyvä sumu. Yön herkimpinä tunteina Kati ja Jenni menivät vielä uimaan. Ah, tätä Suomen kesää.

PÄIVÄN HAVAINTO: Radiossa sanottiin että McDonalds on toiminut Suomessa nyt 20 vuotta tappiota tuottaen. Ravintolat pyörivät vuodesta toiseen emokonsernin rahalla jota on syydetty maahan lähes sata miljoonaa. Voi melko perustellusti ajatella että moinen vääristää kilpailua, sillä joku täysin yksityinen Purilais – Pertti voi tehdä paljon parempaa sapuskaa, mutta jäädä jalkoihin vain siksi että taustalla ei ole konsernia joka auttaisi vaikka markkinoinnissa. Ongelma ydin on lopulta siinä että ketään ei kiinnosta. Mäkkäriä ei kiinnosta kun rahaa on pohjattomasti, mäkkäri – yrittäjiä ei kiinnosta kun rahaa tulee pohjattomasti, mäkkäri – työntekijöitä ei kiinnosta kun paskatyöstä maksettava palkka tulee kuitenkin niin säännöllisesti että hengissä pysyy vaivatta ja mikä tärkeintä, kuluttajia ei kiinnosta kun ”ruuan” saa helposti ja halvalla ja lähes joka paikasta. Tässä olisi ison boikotin paikka, jos jotakuta vaan kiinnostaisi. Eikä roskaruoka tietenkään ole maailman tärkein asia, mutta ei tarvitse olla genius epäilläkseen että sama vääristymä esiintyy muillakin aloilla.

17.7. PIMEÄ MAA

Aamu leirintäalueella oli hitaanpuoleinen ja tylsä. Mökit olivat melko pieniä neljälle hengelle eikä ympäristökään tarjonnut liikoja virikkeitä. Mölkkyä sentään pelattiin pitkästä aikaa ja läppäreiden ääressä touhunneet saivat töitäkin tehtyä. Muuten tunnelma oli odottava. Suurinta tohinaa saivat aikaa Hanna ja Harri jotka lähtivät keskustaan vetämään huolella suunniteltua dramaturgiatyöpajaansa. Puolen tunnin päästä he tulivat takaisin. Työpajaan ei tullut yhtäkään osanottajaa.

Sitten odotimme taas pari tuntia kunnes lähdimme keskustaan syömään. Pizzaruokailu oli ties kuinka mones kiertueella ja tähän asti tasoltaan huonoin. Seuraavaksi samoilimme pitkin Ranuan nurinpäin käännettyjä katuja (jostain syystä kaikki paikan tiet olivat remontissa) ruokakauppaa ja Alkoa etsien. Päivässä rupesi olemaan arjen maku ja ilmassa tympeyttä. Rutiinia, rutiinia, pelkkää rutiinia.

Mutta sitten, aivan yllättäen, auton ovesta kurkisti miehen pää. Murtaen englantia puhuva pitkähkö kaveri kyseli miten Suomessa saa töitä. Keskustelussa kävi ilmi että miekkonen oli Suomessa ”pelastamassa maailmaa”, mutta tarvitsi myös voita leipänsä päälle. Kainalossa hänellä oli käyrätorvi ja mukana selvästi vilpitön mieli, olisi halunnut vaikka harjata hevosia tai jotain. Maamme työmarkkintilannetta oli hieman vaikea selittää englanniksi. Miten kertoa kenellekään ettei töitä tehdä siksi että jokin tehtävä tarvitsee tekijän vaan ratkaisevaa on, kenelle työstä on hyötyä. Tätä asiaa on joskus vaikea selittää edes itselleen suomeksi, saatikka sitten englanniksi belgialaiselle elämäntapaintiaanille, joka seuraavassa lauseessa kyselee onko Ranualla anarkistiyhteisöä. On tietysti. Se on vaan niin itsestään selvä ettei sitä edes huomaa.

Lopulta päätimme ottaa miehen kyytiin ja kuskata hänet ”johonkin”, tässä tapauksessa esiintymispaikallemme Mäntyniemen kulttuurikotiin. Kai siellä saisi edes torvea soittaa, arvelimme. Meidän kaikkien mielestä belgialaisessa oli oma viehätyksensä, noin niin kuin ilmiönä, mutta muuten emme olleet kovinkaan kosmopoliittisia. Joskus ennen kuskailimme ja haastattelimme kaiken maailman ihmisiä, mutta nykyään ryhmämme on melko sulkeutunut yksikkö. Paras tapa pelastaa maailmaa on hoitaa omat asiansa ja antaa muiden hoitaa omansa.

Tämän episodin jälkeen odotimme taas vaihteeksi pari tuntia ennen lähtöä esityspaikalle. Sitten karautimme Mäntyniemen pihaan. Vastassa oli paikkaa isännöivä Matti Kaarlejärvi joka kahvitarjoilun lomassa kertoili millaista on yrittää pyörittää edes jotakin kulttuuritoimintaa Ranualla. Meillä ei ollut asiaan mitään kantaa, olimmehan paikkakunnalla ensimmäistä kertaa. Vaikka kyllähän peruutettu työpaja ja melko vähäinen yleisömäärä jostakin kertovat. Paikkakunta on lestadiolaisten hallussa.

Itse esitystä hallinnoi sade. Se alkoi vähän ennen puolta väliä ja kesti melko tanakkana loppuun asti. Yleisö oli tietysti levotonta yrittäessään suojautua eikä esiintyjienkään pössis ollut huipussaan. Sateessa keskittyminen menee helposti ja väkisinkin rupeaa odottamaan että keskeytetäänkö setti vai ei. Me emme keskeyttäneet vaan vedimme kunnialla loppuun asti. Harvalukuinen mutta aktiivinen yleisö oli selvästi vaikuttunut sisustamme. Kaarlejärven mukaan sadepäivä oli suunnilleen ensimmäinen Ranualla koko kesänä, mikä sai tietysti epäilemään että ryhmäämme vaivaa kirous. Tummat pilvet seuraavat meitä niin kuin sovittamattomat synnit.

Esityksen jälkeen nautimme ansaitusta saunasta ja isäntäväen kulturellista seurasta. Kun lähdimme majapaikkaan, oli Ranualla pimeää kuin maailmanlopun edellä. Sadekin oli mustaa ja raivokasta. Illan tunnelmoimme mökeissä syntisesti korttia pelaten.

PÄIVÄN HAVAINTO: Jotenkin hullulta tuntuu ajatella että Suomessa on vuonna 2008 kymmeniä paikkakuntia joissa valta on vanhoillisuskovaisten käsissä. Miten se on edes mahdollista? Onko asia vain niin että uskovaisilla on määrällinen ja laadullinen ylivoima puolellaan? Perinteet ovat pitkät ja yhteisöllisyys vankkaa, oma oppi selkeä ja vahva. Tällaiselle on pienellä paikkakunnalla vaikea luoda kunnollista vastavoimaa. Helpompi on lähteä pois.

18.7. KUKA HALUAA AJAA C – KORTIN TÄNÄ YÖNÄ?

Aamulla lähdimme ja ajoimme Rovaniemelle josta kyytiimme hyppäsi teatterimme perustaja ja henkinen isä, Hannu ”Ratsi” Raatikainen. Ratsin oli määrä keventää yksinäisen kuskimme ajokuormaa, mutta tietysti herra kevensi tunnelmaa muutenkin. Ryhmämme kiertueveteraanit aloittivat Ratsin kanssa melkein heti vanhojen kiertueiden sun muun muistelmisen jossa ensikertalaiset saattoivat jopa tuntea itseään hieman ulkopuolisiksi. Vaikka tuskinpa tämä oli ongelma kenellekään.

”Ongelma” sen sijaan oli Rovaniemellä koettu kulttuurishokki. Olimme ensi kertaa kaupungissa kahteen viikkoon joten ostokeskus tuntui hieman liian äänekkäältä ja sekavalta paikalta. Vähän kuin olisi herännyt romanttisesta unesta ja pudonnut pornoelokuvaan. Onneksi meidän oli määrä olla esityspaikalla klo 14 ja onneksi paikka oli kotiseutumuseo. Näin saimme pitää oikean elämän loitolla ja keskittyä kuvitelmiemme hellimiseen. Pöykkölän museo oli paikkana todella ajasta irrallaan ja kun aurinkokin paistoi pitkästä aikaa, oli kaikki taas hetken verran kohdallaan.

Aikaakin meillä oli runsaasti käytössä. Museoväen tarjoaman kuninkaallisen hyvän aterian jälkeen iso osa sakistamme lähti läheiselle kesäkelkkaradalle. Homma oli huimaa kaikkien mielestä, mutta erityisesti kelkkaan hurahtivat Jenni ja Kati jotka kävivät radan läpi peräti kolme kertaa. Olisivat varmasti menneet vieläkin useammin mutta kun sinne esitykseenkin piti lähteä, sai rata jäädä. Uho oli kyllä kovaa. Kelkkailuun piti päästä asap uudestaan.

Kihlaukseen meille kerääntyi päälle sadan hengen yleisö. Puitteet olivat parhaat mahdolliset ja sää loistava. Näinpä esitys sujui mainiosti alusta loppuun. Lievää hämminkiä ehkä aiheutti eturiviin parkkeerannut humalainen pariskunta joka yritti aloittaa väliaplodit joka kohdassa. Järjestyshäiriö, jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua, oli kiertueemme ensimmäinen. Kaikkien näiden vuosien aikana olemme saaneet esiintyä todella rauhassa. Piruja on toki maalattu seinille monet kerrat, mutta useimmiten turhaan. Maailma ei onneksi ole aina niin mätä paikka kuin luulisi.

Esityksen jälkeen alkoi ajo Sallaan. Maisemia voisi luonnehtia semi – lappalaisiksi, olimmehan nähneet jo aika paljon. Jo matkalla alkoi levoton puhe siitä kuinka kuskeja janottaa ja siitä kuka huomenna ajaa. Perillä Sallassa kävimme heittämässä kamat hotellihuoneeseen ja säntäsimme paikalliselle terassille. Myöhemmin iltaa jatkettiin tanssiravintolassa livebändin tahtiin.

PÄIVÄN HAVAINTO: Hotellimme emäntä kertoi olleensa 30 vuotta yrittäjänä ilman ainuttakaan vapaapäivää. Voi siis puhua jo työn sankarista. Ylipäätään yrittäminen on sankaruutta jota ei Suomessa liikaa arvosteta. Jotenkin oman idean toteuttaminen ja ylläpitäminen omin käsin ei istu mentaliteettiimme. Meillä pitää olla herra jota palvella ja jota voi (= pitää) pilkata takanapäin. Työ on harvalle idea ja olemassaolon syy sinänsä, enemmänkin kyse on pakosta ja välineestä johonkin parempaan. Vapaapäivän käsite alleviivaa tätä. Vapaapäivä. Ikään kuin työ olisi vankila.

19.7. TAKAISIN KOHTUUN

Meillä Pensaassa käytettiin ennen paljon enemmän alkoholia kuin nyt. Usein joimme oikein uhmassa jos aamulla varhain oli esitys. Sikäli noudatimme Sallassa vanhaa perinnettämme, mutta tuskinpa kukaan oli tilanteesta mitenkään ylpeä. Muutaman tunnin unien jälkeen on meinaten haastavaa lähteä ihmisiä kuhisevalle torille esiintymään kuumana ja aurinkoisena päivänä. Kaiken lisäksi roudasimme käsin noin sadan metrin matkan koska bussia ei saanut esityspaikkaa lähellekään. Tilanne oli HC, hard core, kova ydin. Tällaisen takia kannattaa todella elää.

Sallassa vietettiin Salla –päivää joten jalkeilla oli koko kylä. Me esiinnyimme torin laitamilla paikassa jossa kulki väkeä edestakaisin ja sivuittain ja siksakkia kuin limudiskossa. Markkinat pitivät humuaan ja koirat haukkuivat, tunnelma oli sanalla sanoen sekava. Emme todellakaan vetäneet kiertueen parasta esitystä. Sählinkiä oli lavalla ja sen takana. Hankalimman tilanteen tuotti Mari – kanan jalkanauha joka meni kunnolla umppariin. Sitä ei lopulta saatu auki eikä poikki joten ei muuta kuin nauha saappaaseen ja jatkamaan. Kaikesta huolimatta yleisössämme oli väkeä jotka nauttivat esityksestä ja kiittelivät vuolaasti jälkeenpäin. Hellyttävin kaikista oli pikkupoika, joka ilmoitti näytelmän suosikkieläimekseen ilveksen. Kun hänelle kerrottiin ettei näytelmässä ollut ilvestä, vaihtui eläin ”lehmäksi josta saa maitoa”. Näin sitä sivistetään lapsia eläimellisin keinoin.

Salla tarjosi meille vielä yhden kärsimysnäytelmän eli ruokailun kunnanviraston kahviossa. Kärsimys ei toki johtunut sallalaisista vaan siitä että yhdessä jos toisessakin päässä säteili kuin Tsernobylissä. Ruuan jälkeen odotti useimpia sikiöasento. Äitiä oli monella ikävä. Kuinka ollakaan, lähdimme kohti Kiuruvettä ja Sirkka – mamman herkkuja. Tilanteessa oli tsymboliikkaa yllin kyllin. Ajo Kiuruvedelle oli pitkä ja harras. Perillä olimme jo siksi tervehtyneitä että muutaman tunnin lentopallosessio saatiin pidettyä vaivatta. Loppuiltaa vietettiin grillin ääressä Huttusten ja hulppeiden tarjoilujen seurassa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Jos humala on aikuisten leikkikehä, onko krapula murrosiän toisinto? Ainakin kaikki ahdistaa ja hävettää. Kaikkea pitää epäillä. Suuret kysymykset vaivaavat mieltä, tunteet ovat herkässä. Koko ajan panettaa ja samalla pelottaa. Tuskin kukaan meistä myöntää että nauttisi krapulasta, mutta toisaalta, joisimmeko viinaa jos emme nauttisi? Krapula on välttämätön vaihe ihmisen elämässä, osa luonnollista kasvua. Sen avulla löydämme itsemme jälleen.

20.7. GUDIGUDIGUDIGUDIRAMSAMSAA

Oli varhainen aamu, usva leijui peltojen yllä. Taivas oli haalean sininen ja aurinko, se oli kuin suihkunraikas meikitön nainen. Kaiken tämän keskellä tuprutti bussimme mustaa savuaan joka työnsi meitä eteenpäin kohti Eurajokea. Me olimme matkalla taas. Me olimme sitä kahdeksan tuntia.

Bussin sisällä oli kuumaa ja melko ahdasta. Osa meistä nukkui hyvän tovin matkasta, jotkut eivät nukkuneet ollenkaan. Kirjojen lukeminen bussissa on vaihtunut kortin pelaamiseksi. Rommia veivattiin melkein koko matka, ääntä säästämättä, tunteista tinkimättä. Äänekäs Tampereen murre raikasi vaikkei kukaan ole edes Mansesta kotoisin. Joskus on vain hauskaa puhua kovaäänistä Tampereen murretta.

Eurajoelle saavuttiin neljän maissa. Ajoimme suoraan ruokapöytään. Ruuan sijasta huomion varasti ravintolan kaiuttimista soinut tauoton iskelmämuzaki. Näyttää siltä että hissimusiikkia voi tehdä myös sanoilla vai mitä sanotte riimistä ”kiertelen ympäri tätä maata, tanssien elämän tsatsattsaata”? Miten kukaan voi kirjoittaa mitään tuollaista? Ja onko tuota edes kirjoitettu vai onko kyse tietokoneen arpomista riimeistä? Tai ehkä kyse on Saatanan puheesta maailman asukkaille? Ainakin tuollaiset riimit panevat epäilemään että maailmanloppu on oikeasti lähellä.

Näiden johtopäätösten jälkeen painelimme tutulle esiintymispaikalle Välimäen perinnetorpan pihaan. Pihassa oli roolihahmojemme eläviä esikuvia eli lampaita, kanoja ja kukko. Jo ennen esitystä epäilimme heidän puuttuvan esityksen ja niin todella kävi että kukko rupesi kiekumaan Marin näytellessä kanaa. Mari reaktiivisena näyttelijänä tietysti vastasi kukolle omalla kotkotuksellaan johon kukko taas kiekui vastaan. Tilanne oli täysin hervoton ja lavalla nauruun purskahtelu suorastaan helpottavaa. Myös Hurma – Huttunen lisäsi pökköä pesään improvisoiduilla repliikeillään. ”Niin, sinullahan ei ole käsiä”, mies tokaisi kanalle muun muassa. Esitys oli lähteä käsistä kerta kaikkiaan.

Jonkinlaista hillintää yleiseen riemuun toi kuitenkin kova sade joka pisti esityksen lopulla pakkaa huolella sekaisin. Suurin osa yleisöstä istui kuitenkin sitkeästi paikallaan ja kiitti Pensasta esityksestä vuolaasti aplodeeraten. Harvoin on kyllä yleisölle sanottu ”menkää nyt äkkiä pois täältä”, mutta nyt oli pakko. Sade oli oikeasti kova ja terävä ja esityksen jälkeinen roudaus yhtä juhlaa. Tietysti sade taukosi heti kun kamat olivat kasassa. Kiitos vaan Esterille. Kanssasi ei ole ainakaan tylsää.

Lopulta pääsimme sentään matkaan. Määränpää oli Loimaa ja kartturina itseoikeutetusti natiivi Jenni Bergius. Jennin suunnistus oli kyllä todella omaperäistä. Harvoin olemme suhanneet yhtä montaa tietä yhtä lyhyellä matkalla. Bussia seurasi Katin ja Marin kavereiden Kiten ja Piian auto, jonka navigaattori ei tykännyt reitistä yhtään. ”Käänny ympäri jos voit” – komento toistui kuulemma useasti ja lopulta naiset päättivätkin valita oman tiensä. Helvetin navigaattori. Sellainen lentäisi bussistamme alta aikayksikön.

Loimaalle päästiin vammoitta, mutta perillä odotti vahinko: Jennin vanhemmat olivat jättäneet autotallinsa oven meitä varten lukitsematta, mutta me emme saaneet sitä auki. Joko joku ”avulias” oli käynyt kääntämässä oven lukkoon tai sitten sähläsimme sen itse kiinni, mene ja tiedä, mutta siinähän kökötimme naapureiden töllisteltävänä. Onneksi on kännykät ja käytössä yksityisauto. Avaimet saatiin Toijalasta ja Bergiusten pesään päästiin noin tunnin verran myöhässä. Yön taittuessa kohti vapaapäivää hyökättiin vielä tilataksilla Loimaan yöhön.

PÄIVÄN HAVAINTO: Kiertueella on aina hauska tavata kiertotovereiden vanhempia ja nähdä kotipaikkakuntia. Kiertävien ihmisten käytös muuttuu kun he ovat kotikulmillaan. Ollaan nöyrempiä ja hiljaisempia. Esitellään paikkoja hieman vaivaantuneesti hymyillen. Näytetään siltä kuin pidettäisiin esitelmää luokan edessä tai tavattaisiin anoppi ensimmäistä kertaa. Niin. Kai koti on kiertueella anopin kaltainen voima: jokin joka täytyy joskus kohdata että saisi pitää sen jota rakastaa.

21.7. MAALI KUIVUU

Kiertueellamme ei ole ollut kovinkaan montaa totaalista vapaapäivää. Totaalinen vapaapäivä tarkoittaa sitä että ei liikuta yhtään mihinkään. Tänään oli sellainen päivä. Makasimme pitkään, söimme aamiaista ja sitten makasimme hieman lisää. Yksi etukäteen sovittu palaveri peruutettiin koska kukaan ei halunnut tärvellä vapaapäivän rauhaa. Me emme halunneet tehdä töitä, emme kerta kaikkiaan.

Päivä kului vaihtelevissa toimissa. Koska käytössä oli suunnilleen lentotukialuksen kokoinen omakotitalo, oli omaa rauhaa ja tilaa kerrankin mahdollista saada. Tietysti tämä johti siihen että suurin osa retkueesta leiriytyi keittiön pöydän ääreen korttia pelaamaan. Rommia iskettiin parhaimmillaan kahdeksan tuntia putkeen ja lopulta ihan yöhön asti. Ratsi, Petri, Jenni ja Kati ansaitsisivat mitalin sitkeydestään tai sitten, näkökulmasta riippuen, vahvemman lääkityksen ja paljon terapiaa. Epäinhimillistä hommaa tuollainen.

Tästä päivästä ei suoraan sanottuna ole paljonkaan ulkopuolisille kirjoitettavaa. Me leijuimme avaruudessa jälleen, kortti kävi, maali kuivui seinässä. Tämä voisi kai jatkua ikuisesti.

PÄIVÄN HAVAINTO: Mitä näimme tänään muuta kuin toisiamme? Eräs meistä sentään kävi läheisellä hautausmaalla. Hautausmailla voisi periaatteessa viettää viikkoja vain lukemassa ihmisten nimiä ja päivämääriä hautakivistä. Hautakivi on viimeinen omaisuutemme, kaikki mitä meistä jää. Ruumis lahoaa hautaan, muistot haalistuvat, tavarat siirtyvät toiseen omistukseen; vain kivi on ja pysyy. Se on kuin patsas joka pystytetään kunniaksemme. Siksi kivien suunnitteluun tulisikin panostaa enemmän. Jokaisen ihmisen velvollisuus olisi suunnitella ajoissa itselleen mahdollisimman kuvaava ja persoonallinen hautakivi. Tähän meillä kaikilla on koko elämä aikaa. Jos haaste tuntuu isolta, voisi hautakiven suunnittelua opettaa koulussa, periaatteessa jo ala – asteelta lähtien. Näin suhteemme kuolemaan muiodostuisi konkreettiseksi ja käytännölliseksi.

22.7. WELCOME TO THE RYTILAND

Aamun vaihduttua keskipäivään jätimme jäähyväiset Bergiusten avaruusasemalle ja kelluimme emoaluksellamme kohti eteläisintä Suomea. Teimme kauppapysähdyksen Riihimäellä, Suomen seksikkäimmällä asteroidilla, mistä mukaan horjahti myös vapaapäivää muuttohommissa viettänyt Mari. Sitten paahdettin taas. Ratsi halusi ajaa viimeisen pätkän ennen kotiaan. ”Ei uskoisi että olen ollut täällä vain neljä päivää”, mies replikoi ja kehui myös kiertueporukkamme henkeä ja elämää. Mukava kuulla että aukeamme myös ulospäin. Ratsi tosin taitaa olla aina ryhmässä sisällä vaikka olisi kuinka kaukana poissa.

Nurmijärvellä sitten jätimme Raatikaisen heiluttamaan kättään ja jatkoimme kohti Tuusulaa. Esityspaikkamme oli Aleksis Kiven kuolinmökin piha. Jollain saattoi käydä mielessä että miksi tällainenkin paikka pitää museoida. Ei paikassa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta jotenkin kuvottaa tämä suomalaisten kärsimysfetissi taiteilijoihin liittyen. Taiteilijan pitää olla mystinen nero, joka kärsii, tulee hulluksi ja kuolee ja jonka kohtalon voi sitten kuvitella ja fantasioida uudestaan. Mitä jos Kiven elämä olikin työteliästä ja tylsää kuten kaikkien taiteilijoiden? Mitä jos hänen kuolemansa oli lattea ja kuvottava, niin kuin hoitokodin vanhuksella, sellainen jota kukaan ei halua nähdä? Viimeiset sanat eivät varmasti olleet ”minä elän” tai muuta vastaavaa. Taisivat olla kuolaa ja korinaa ja rumia kirosanoja mikäli kukaan niitä yleensäkään kuuli. Miksi olisi kuullut? Ketä ne olisivat kiinnostaneet? Meidän on helppo kauhistella ja hurskastella Kiven kohtalolla ja unohtaa että samaa tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Keskimäärin joka toinen päivä yksinäinen vanhus tekee itsemurhan lääkkeillä jotka on määrätty turruttamaan vanhuuden ja yksinäisyyden tuottamaa kipua. Vielä enemmän ihmisiä kuolee muuten vaan, kenenkään huomaamatta. Hoitokodit ovat hautausmaita eläville.

No niin, no niin. Ennen esitystä nautimme siis välipalan läheisessä Erkon museossa. Samalla Hanna piti jälleen yhden esityspalautteen joka tällä kertaa oli sävyltään varsin kriittinen. Sitten alkoi taas se helvetillinen esityksen odottelu. Vähän kuin oltaisiin hammaslääkäriin menossa: huulet lentävät hieman liian kevyesti, nauru raikaa hieman liian kovaa. Kämmenten läpi nousee kosteutta, mahassa tuntuu lämmin höyry. Minuutit ovat kuin ylämäkeen puuskuttavia lihavia ihmisiä jotka astuvat kaksi askelta eteen ja valuvat yhden taakse. Se turhauttaa. Onko meidän pakko mennä?

On. Meidän on pakko useammalla kuin yhdellä tavalla. Sitä paitsi kuolinmökin pihalle kerääntyi järjetön leegio ihmisiä. Ensi kertaa käytimme varalankkujamme saadaksemme edes melkein kaikki katsomoon istumaan. Osa joutui silti seisomaan tai istumaan maassa. Onneksi esitys oli sentään hyvä, yksi parhaista. Komiikkaa löytyi yksityiskohdista ja sieltäkin mistä ei yleensä. Kun Kihlaus svengaa, se todellakin on komedia. Kun ei, se on traaginen kärsimysnäytelmä kaikille osapuolille.

Esityksen jälkeen suuntasimme kohti Porvoota. Kyytiin istahti myös puvustajamme Tuula, jonka alunperin piti kiertää enemmänkin matkassamme. Tuulalla ei ollut sopeutumisvaikeuksia porukkaan, päinvastoin. Hän oli heti kuin kotonaan. Mielenkiintoinen ilmiö muuten tämäkin. Miten jotkut istuvat niin helposti tähän kuvioon ja miten jotkut taas eivät? Meillä kaikilla on nimittäin tuttuja jotka eivät tähän sopisi. Asiaa pitänee tutkia laboratorio – oloissa. Otetaan verikokeet ja ulostenäytteet ja kaikki sellainen. Tai sitten annetaan olla. Mysteeri mikä mysteeri, sovitaan näin.

Illaksi pääsimme siis Porvooseen Hannan äidin ”mökille”. Sitaatit siksi että paikka ei ollut mökki vaan kartano. Ympärillä oli runsaasti lääniä, Rytin suvun maita. Olimme siis Rytilandiassa. Siellä syötiin ja saunottiin ja korttia pelattiin. Meno oli armotonta jälleen kerran. Yksi jopa nukahti pelipöydän ääreen.

PÄIVÄN HAVAINTO: Rytilandia sai historiallisen mielikuvituksemme laukkaamaan. Joku meistä muisteli lukeneensa että itse Adolf Hitler oli käynyt salaisella tapaamisella Risto Rytin luona saaristossa Porvoon lähettyvillä. Ei kai se vain ollut tämä paikka? Tehtiinkö Euroopan jakoa saunan lauteilla? Pelasiko Hitler Unoa Risto Rytin kanssa? Olivat faktat mitä hyvänsä, tällainen kuvittelu on kiehtovaa. Pohjimmiltaan historia on juuri sitä mitä sana ilmaisee: tarina.

23.7. PALUU TULEVAISUUTEEN

Aamulla nukuttiin. Puolenpäivän lähestyessä vain kolme meistä oli jalkeilla. Pisimmät nokat veti Mari joka purkautui sängystä vasta yhden aikoihin päivällä. Marilla oli tosin takanaan raskas muutto ja muilla valvomista, mutta kyllä unen pituuteen vaikutti myös se että maaseutu on pumpulia tajunnalle. Sen kovempaa huumetta ei ihminen tarvitse.

Päivä kului siis pölähtäneessä pilvessä. Jotkut ehtivät mereen uimaan ja myös epäonnistunut lentopallosessio ehdittiin kokea. Kolmen aikaan iltapäivällä jätimme pakokaasua Porvooseen ja leijuimme kohti pääkaupunkiseutua. Helsinkiä viestittävät kyltit saivat ahdistusta aikaiseksi, kaikki eivät halunneet olla kotia lähelläkään. Lohtua tuotti kuitenkin se että illaksi oltiin lähdössä itäiseen Suomeen. Yhteinen unemme jatkuisi vielä yli viikon verran. Pieni herätys olisi vain tilapäinen.

Tapiolan amfi ei loppujen lopuksi ollut herätys vaan absurdi kokemus. Täältä me lähdimme päivälleen kuukausi sitten. Itse asiassa se tuntui jo kaukaiselta unelta, jonkun toisen elämältä. Olinko se minä, olimmeko me? Minä? Me? Identiteettiä koskevien pohdiskelujen lomassa esitimme ”Isukkia” joka sai suuren suosion. Esitykset ovat tapamme kiinnittyä todellisuuteen.

Espoosta saimme jälleen kyytiin myös kaksi vierasta, Heidin ja Petrin, joista ensin mainittu on Pensaan tuorein jäsen ja jälkimmäinen ulkojäsen joka oli viime kesänä kiertueella. Sopeutumisvaikeuksia ei nytkään ollut, päinvastoin. Hauska oli dialogisoida moottorin monologin yli. Myös korttia pelattiin jälleen ja huumori rehotti. Matkan lopulla oli jo yö ja maisema kuin kaljapullon etiketistä. Perillä Heinävedellä meitä odottivat tuottaja – Petrin sukulaiset ja maatilamajoitus. Otimme pumpulia suoraan suoneen.

PÄIVÄN HAVAINTO: Päivän otsikko viittaa Spielbergin kuuluisaan elokuvasarjaan ja kertoo myös paljon kiertämisen olemuksesta. Me teemme koko ajan matkaa tulevaisuuteen. Me elämme fantasiaa siitä että elämä olisi jatkuvasti etenevä ja uutta näyttävä tapahtumasarja jossa menneitä asioita ei tarvitsisi muistaa. Miksei se voisikin olla sitä, tietenkin voisi. Mutta joskus elämä vain tuntuu kuralätäköltä joka hiljalleen kuivuu auringossa ja jonka kaikki ohi kaikki tahtovat mennä. Matkalla tämän voi unohtaa. Matkalla pääsemme kaikesta pois.

24.7. TOIVOTTAVASTI TEISTÄ TULEE MAAILMANKUULUJA

Aamu oli luonteeltaan sellainen että yhdeltätoista tapahtunut lähtö tuntui aikaiselta. Harvinaista kyllä, olimme myöhässä, noin kolmatta kertaa tällä kiertueella. Tämä pitää oikein erikseen mainita, sillä jollain aiemmilla kiertueilla emme ole pysyneet aikataulussa koskaan.

Nyt ajoimme kohti Joensuuta ja siellä Taitokorttelia. Ensimmäistä kertaa olimme esittämässä näytelmiä tässä Suomen kaljupäisimmässä (stereotypia, myönnetään) kaupungissa. Kolme vuotta sitten vedimme Joensuussa improkeikan joka oli lievästi sanottuna ikimuistoinen. Tätä kokemusta emme halunneet toistaa.

Onneksi Taitokortteli on sivistynyt ympäristö. Saimme ystävällisen vastaanoton, käytännön asiat hoituivat kuin tanssi ja tarjottu tomaattikeittokin oli hyvää. Ainoa mutta tuli yöpymistilasta joka tuntui hieman liian ahtaalta valtaisille egoillemme. Sulassa sovussa päätimme palata Heinävedelle vielä toiseksikin yöksi.

Seuraavaksi syöksyimme esiintymään. Yleisöä kertyi noin viisikymmentä päätä. Mukana oli Pensaan jäsenistöä, nimittäin natiivi Riikka Pelkonen sekä Malla ja Janne Riionheimo Valma – vauvansa kanssa. ”Isukki” kulki kohtalaisesti, mutta aivan parhaaseen siinä ei ylletty. Mistä johtui, sitä emme tiedä. Jos tietäisimme miksi joku esitys ei joskus kulje, me varmastikin vetäisimme aina täydellisiä esityksiä. Mutta mitä mieltä sitten olisi esittää ylipäätään? Tätäkin saatoimme pohtia kun jätimme katsomon sijoilleen ja hajosimme vapaa – ajan viettoon.

Muutaman tunnin luppoa vietettiin moninaisesti. Osa porukasta kävi keilaradalla. Ensimmäistä kertaa keilannut Mari hämmästytti muita tempaisemalla kaksi kaatoa peräkkäin. Kiihokkeena taisivat toimia kaadoista luvatut juomapalkkiot. Toisaalla jutusteltiin ystävien kanssa. Malla ja Janne osoittivat olevansa esimerkillisiä vanhempia, sillä huolimatta kaksihampaisen vauvansa suloisuudesta olivat he hyvin kiinnostuneita kuulemaan jäsentemme kuulumisia. Tämä on lopulta melko harvinaista. Liian monet ihmiset muuttuvat täysin toisiksi lapsen saatuaan. Aurinko ei ole enää taivaalla, se kitisee sylissä. Muusta ei voi enää puhua eikä muuta huomioida. Kammottavaa.

Illan tullen keräännyttiin vielä toisen taide – elämyksen ääreen. Kihlaus veti aavistuksen enemmän väkeä kuin ”Isukki”, mutta lievä rutiinin maku erittyi tästäkin esityksestä. Toisaalta, tämä oli meidän kokemuksemme. Aina olisi hyvä muistaa että yleisölle esitys on ensimmäinen ja siksi ainutkertainen. Yhden rutiini voi olla toisen kirkastus, toivottavasti tälläkin kertaa.

Roudauksen ja kauppareissun jälkeen oli suuntana siis Heinävesi. Nyt ehdimme hieman oleillakin ja pelata, yllätys yllätys, lentopalloa niin kauan ettemme pimeydeltä nähneet palloa. Sitten söimme Petrin kokkaaman huikean illallisen ja saunassakin ehdittiin käydä. Näin pilalle hemmoteltuina kävimme nukkumaan.

PÄIVÄN HAVAINTO: Maaseudun hiljaisuus on syvää kuin meri. Meille se edustaa puhdasta eksotiikkaa, johon suhtaudumme joskus koomisen kunnioittavasti. Esimerkiksi lentopallon raskasta kiroilua ja äänenkäyttöä yrittää varoa ja pyydellä anteeksi. Missä sitä saa huutaa jos ei maalla, kaupungissa vai? Tietenkään kaupunki ei koskaan ole hiljaa. Siksi puhdas hiljaisuus tuntuu pyhältä. Mutta ei siitä ole kuin muutama kymmenen vuotta kun se oli useimmille arkipäivää. Mikähän silloin oli pyhää? Kaupunkien metelikö? Tuskinpa vain.

25.7. RATSASTA SALAMALLA

Olimme muutaminen aamuina myöhästelleet lähdöissä sen verran että katsoimme tänään asiaksemme pitää tahdin tiukkana. Eihän meillä mihinkään kiire olisi ollut, mutta noin henkisessä mielessä on mukavampi samaistua Duracell – pupuun kuin Barbababaan. Sitä paitsi myöhästymiset kertautuvat helposti kiertueella ja ylipäätään kaikkialla missä liikutellaan monia ihmisiä. Kun massa lähtee valumaan alas, on sitä vaikea kääntää takaisin ylös.

Lähtömme määränpää oli tänään Kitee, jonka torilla esiinnyimme jo neljättä kertaa peräkkäin. Ryhmän sisällä paikkaa nimitetään myös Drive – in – katsomoksi, sillä Kiteellä joillain ihmisillä on ollut tapana katsoa esityksiämme autossa istuen. Nyt ilma oli sen verran kuuma ettei Drive Inniä nähty, mutta yksi drive over – kokemus sentään saatiin: Hanna halusi videoida toiseksi viimeisen Kihlauksen ja otti virtaa viereisen grillin seinästä. Pitkä jatkojohto meni autotien poikki ja niin joku jorma ajoi yhden pistokkeen mäsäksi. Taisi olla muuten ensimmäinen hajonnut varusteemme tällä kiertueella. Ensimmäinen, nyt vasta. Vedetään risti väärin päin seinään!

Itse esitys jolkotteli helteisesti. Kesä on ollut siksi pilvinen että lämpö tuntui hankalalta. Kelpasi se kuitenkin, lämpö siis, eikä yleisölläkään tainnut olla valittamista. Esityksen jälkeen ehdimme palloilla tunnin Kiteellä, sitten ajoimme kohti Kerimäkeä, jossa meillä oli majoitus. Paikkaan tosin pääsisi vasta illalla joten puolittainen vapaapäivä kuoriutui tästäkin. Yli neljän viikon ajan olemme etsineet tasapainoa työnteon ja lomailun välillä. Loppua kohti loma on saanut lievän voiton.

Kerimäellä vietimme iltapäivää lähinnä paikallisella uimarannalla. Osa porukasta tosin ”eksyi” matkalla paikallisen pubin rehevälle terassille. Illansuussa pääsimme ajamaan ex – tuottajamme Maria Silvennoisen äidin mökille. Vastassa oli Maria itse saksalaisen ystävänsä Bertramin kanssa. Ilmassa oli englanninkieltä ja jälleennäkemisen riemua. Iltaa vietettiin suomalaiskansallisen mökkeilyn merkeissä grillaten ja saunoen. Yötä vasten taivasta koristi ukkonen ja valtavat salamat. Henkeäsalpaavien näkyjen vastapainoksi taivas viskasi päällemme pienen järven verran hyytävää sadevettä. Erittäin suomalaiskansallista, tämäkin.

PÄIVÄN HAVAINTO: Mitä ihminen saa tehdä oman mökkinsä pihalla? Saako järveen kusta? Saako pääskysiä ampua ilmakiväärillä? Mökkinaapurimme touhut aiheuttivat kiivasta kiroilua, sillä vaikka laki olisi kuinka puolella, voisi noin periaatteellisella tasolla miettiä vähän mitä tekee. Eläinten ampuminen vain huvin vuoksi on raukkamaisinta mitä kuvitella saattaa. Sitä ei pyhitä mikään laki eikä omistussuhde. Sen pyhittää vain tyhmyys ja valheellisuus.

26.7. RUNOILIJA TOMMY DOBERMANN

Kerimäen maastoista heräiltiin hitaasti kerien. Aamu oli nokkela ja hah – hah – hauska, mutta koska mökki oli pieni ja jäjiltämme melko sekaisin ja koska bussi oli jätetty melko kauas, oli myös pakkaus – ja roudausoperaatio aloitettava hyvissä ajoin. Ennen puoltapäivää matkustimme jo Punkaharjua kohti. Kartturina toimi Maria joka veresti Pensas – muistojaan. Mariaa hieman yllätti se että bussimme oli toiminut koko rundin moitteetta. Tästä puhuminen sai meidät koputtamaan kiivaasti puuta. Bussi on tosiaan toiminut historiallisen hyvin, mutta sitä suuremmalla syyllä toivommekin ettei mitään satu enää kiertueen lopulla.

Punkaharjun Retretti on jo perinteikäs esityspaikka. Meidät muistetaan ja se näkyy, henkilökunta oli todella ystävällistä ja avuliasta. On hienoa että kiertueella on uusien paikkojen lisäksi myös niitä joissa tietää jo vamiiksi miten homma menee. Esityspaikastakaan ei tarvinnut kinata. Esitys pantiin siihen mihin aina ennenkin.

Sitten odotettiin. Odotellessa kuuntelimme klassisia Serpien kylässä – cd:eitä. Mikään ei ole niin hauskaa kuin huumori, totesimme, varsinkin sellainen jossa ihmisillä on hassuja nimiä (kts. otsikko). Suoraan sanottuna huumori oli niin hauskaa että oma esityskin tahtoi unohtua. Äkkiä joku vaan totesi että kello on kymmentä vailla. Hilauduimme lavalle sen pahemmin keskittymättä ja katso, ”Isukki” luisti kuin saippua. Hittoako tässä liikaa miettimään! Toisaalta jossain pikkuasioissa on näkynyt rento otteemme. Esimerkiksi ”Isukin” tarpeistossa; jo Espoossa Anu unohti ottaa kuokan mukanaan lavalle ja nyt kapakkakohtauksen pataa ei meinannnut löytyä ajoissa mistään. Mitähän seuraavaksi? Joku tulee lavalle ilman housuja? Tai väärissä housuissa tai toisen näytelmän?

Esityksen jälkeen söimme Retretin ravintolassa. Seuraamme liittyi Raili Pulkkinen, Punkaharjulla pidettävän yövaelluksen tilaaja. Raili kierrätti meitä tulevan vaelluksen maastoissa ja tarinoi värikkääseen tyyliinsä. Kierroksen jälkeen kävimme kaupassa ja pysäköimme mökkimajoitukseemme, jossa iltaa jatkettiin saunasta ja kaljasta nauttien. Myös kiertueen ensimmäinen karaoke tuli nähtyä. Ainakin Mari hurmasi yleisön tulkinnallaan Dingon Levottomasta tuhkimosta. Välihihkaisuista päätellen tyttö on oikeasti porilainen…

PÄIVÄN HAVAINTO: On varmaan hienoa olla karaokeisäntä. Saa painaa nappia ja vääntää nuppia ja katsoa miten teksti menee ruudulla. Erityisen hienoa on kun saa itsekin laulaa. Varsinkin illan päätteeksi tai silloin kun laulajia on jonossa erityisen paljon. Silloinhan sitä laulaa pitää, mieluiten vielä kahdesti peräkkäin. Seuraavan yön voikin sitten valvoa muistellen aplodien valtamerellistä kohinaa. Kyllä, oi kyllä. Joka isännöi karaokea, isännöi koko maailmaa.

27.7. SUOMEN KAUNEIN PAIKKA

Sunnuntaihin herättiin elämää nähneissä tunnelmissa. Pyhäaamun kirkonkellot soivat useassa päässä ja virsiä veisattiin takaperin. Jos päivä olisi ollut kokonaan vapaa, olisimme suhtautuneet asiaan huumorilla, mutta ah ja voi, meillä oli yövaellus suunniteltavana. Niinpä naamat olivat ankaria aamusta lähtien.

Päivän majoitus oli Retretin ”kesäkoululla”. Sen pihassa pidimme päivän ensimmäisen suunnittelupalaverin jossa kävimme läpi ideoita. Kaarlon kirjoittamat tekstit oli jo aiemmin nimetty esityksen pohjaksi ja nyt Hanna esitteli simppelin mutta toimivan dramaturgisen rungon. Mausteeksi soppaan laitettiin erinäisiä biisiehdotelmia sun muuta sälää jota sitten karsittiin pikku hiljaa pois. Ulkopuolisen silmissä on ehkä kummallista että suunnittelimme vaellusta kunnolla vasta nyt. Fakta kuitenkin on, ettei vaellusta voinut oikein suunnitella ennen kuin olimme käyneet paikalla. Luontoon tehdyssä esityksessä luonto on tärkein näyttelijä.

Pitkähkön päivätauon (päiväunta, Retretin näyttelyitä) jälkeen ajoimme sitten vaelluksen maastoon, jossa päätimme suurin piirteiset kohtauspaikat ja lopullisen ”roolijaon”. Jotakin jäi myös vielä sopimatta. Esitys päättyy junaradan varteen ja meistä olisi tietenkin upeaa jos juna ajaisi ohi juuri päättymisen hetkellä. Taimaus on kuitenkin hankala. Pääsemmekö paikalle juuri oikeaan aikaan ja jos pääsemme, voiko VR:ään luottaa? Tässäpä elämän peruskysymyksiä.

Loppupäivä oli suhteellisen tapahtumaton. Olimme koululla ja teimme sitä mitä aina. Ei siitä nyt jaksa taas tähän kirjoittaa.

PÄIVÄN HAVAINTO: Opastettu kierros taidenäyttelyyn on todellista taiteen raiskausta. Ihmisiä kuskataan kuin turistibussilla ripeässä tahdissa, nähtävyyksiä luetellen. Ihmisen pitää olla aikamoinen lammas että haluaa edes osallistua tuollaiseen. Mikä taiteessa on niin pelottavaa ja häpeällistä ettei sitä voi kohdata hitaasti ja yksin?

28.7. ONKO MEILLÄ ESITYKSIÄKIN?

Taas oli yksi kiertueen lukemattomista pitkistä aamuista joka aivan huomaamatta vaihtui päiväksi. Me olisimme aivan varmasti halunneet jäädä omaan avaruuteemme leijumaan, sen verran staattista oli oleminen ja sen verran hidasta lähtö. Kuin tämän symbolina lähtöaikaa siirrettiin sovitusta kolmesta puoli neljään. Niin kuin tämmöinen muutos nyt jotakin auttaisi, sama kuin aamulla laittaa kännykkään torkun että saisi nukkuakseen viisi minuuttia pidempään.

Puoli neljältä kuitenkin ajoimme kohti Enonkoskea. Se oli viimeinen perinteikäs esityspaikkamme, loput olisivat tavalla tai toisella uusia. Koomista kyllä, taajamaan päästyämme emme sitten muistaneetkaan missä vanha tuttu Terapiatehdas oikein sijaitsee. Kaiken lisäksi paikallisessa S – Marketissa mainostettiin ”Isukkia” (oli sovittu Kihlaus) ja paikaksi ilmoitettiin urheilutalo. Vai niin, tuumasimme. Mukava tietää uusia asioita itsestään.

Niin siinä sitten kävi että esityspaikka oli Enonkosken urheilutalon takapiha. Saavuimme paikalle noin varttia ennen ja kasasimme settimme ennätysajassa. Petri vielä soitti Tehtaalle josta kerrottiin että Kihlausta toivotaan, mutta kun yleisö sitten tuli, oli lasten osuus siitä huomattava. Lyhyen neuvottelun jälkeen sitten vaihdoimme esitystä. Tämä oli varmasti jonkun moraalin ja taidekäsityksen vastaista, mutta toisaalta, kiertävään teatteriin kuuluu jouston mahdollisuus ja siksi toisekseen, puitteet olivat nopeasti vaihdettavissa. Paitsi kenties Anulla joka juuri ennen päätöstä oli liimannut tekoparran naamaansa.

”Isukki” vedettiin ja hyvin se meni, rennosti kuten aina. Marin ylikierroksilla käyvä kana alkaa olla todellinen yleisön suosikki. Esityksen jälkeen osasimme sittenkin Terapiatehtaalle, totta kai kun ruokaa oli tarjolla. Syönnin päälle rupattelimme hetken asukkien kanssa, sitten halkaisimme taas suurta ja mahtavaa Savonmaata. Upeita maisemia on kyllä. Suomen parhaita jos ei Lappia oteta lukuun. Hempeä ilta tuotti jonkin verran tyhjiä, kaukaisuuteen suuntautuneita katseita, mutta kyllä se huumorikin honkakin tuttuun tyyliin. Mitenkähän sitä sopeutuu kotiin tämän jälkeen kun ei enää kuule jatkuvaa naurunrähäkkää?

Yöksi pysäköimme Petrin ystävän Juhan mökille.

PÄIVÄN HAVAINTO: Kiertueen viimeinen viikko on alkanut. Useimmat asiat tapahtuvat jo automaattisesti ja pienikin ylimääräinen säätö tai vastoinkäyminen saattaa tuntua kohtuuttoman ärsyttävältä. Tavallaan kiertueen päättymistä jo odottaa, mutta toisaalta ensi viikko on jo ajatuksena mahdoton ja muodoton. Mitä niitä viikonpäiviä taas olikaan? Toisaalta tuleva konkretisoituu puhelimessa ja sähköpostissa. Tulevat työt siellä soivat ja lukevat, lupaukset odottavat lunastamistaan. Se mikä jätettiin taakse on tulossa eteen eikä sitä pääse pakoon millään.

29.7. SEURATKAA NOITA PAPANOITA

Aamu oli rapea ja kirpakka, heräsimme todella varhain. Lähtö sentään tapahtui suunnilleen ajoissa ja mutkainen tie piti ainakin kuskia hereillä. Matka ei kuitenkaan ollut pitkä. Mikkelissä oltiin vielä aamukasteen aikana.

Esityspaikka oli puisto keskellä kaupunkia. Saimme roudata rauhassa, mutta kun katsomo oli pystyssä, kurvasi paikalle ruohonleikkaaja joka vaati meitä siirtämään kamoja kunnes saisi ruohon leikatuksi. ”Kai te nyt näitte että mä leikkaan täällä” oli kommentti jolle oli vaikea olla nauramatta. Ei näkynyt leikkaajaa kun roudasimme. Ruohokin näytti jo aika leikatulta, mitä sitä nyt taas piti ajaa. Mutta pitäähän pojan saada leikkiä leluillaan.

No, seuraavaksi odotimme yleisöä joka antoi odottaa itseään. Kuten useasti, ennenkin väkeä tuli hyökynä vain muutama minuutti ennen alkua. Katsomokaaos oli valmis, kaikki eivät mitenkään päässeet istumaan ja väkeä oli niin leveälti että kulut lavalle ja lavalta pois vaikeutuivat huomattavasti. Me emme kuitenkaan menneet kaaokseen vaan vedimme lujalla rutiinilla hyvän esityksen. Lievää kuuluvuusongelmaa oli mutta ei niinkään yleisön suuntaan, haitaria oli välillä vaikea kuulla lavalle asti. Uusia repliikkejäkin saatiin taas nippu, yksi esimerkki otsikossa. ”Isukki” ei enää tosiaan ole sama näytelmä jolla liikkeelle lähdettiin.

Päivän pakollisten velvoitteiden jälkeen pyörimme Mikkelissä. Jotenkin oikeassa kaupungissa oleminen oli nyt mukavampaa kuin pari viikkoa sitten. Liekö kodin kaipuuta jo tämäkin? Ostoksiakin tehtiin kun kerran kaupunkiin päästiin: Kati osti vaatteita ja Petri nojatuolin. Viimeksi mainittu on sekin merkki kiertueen loppuvaiheista, sillä nojatuolia ei olisi mukava siirrellä jatkuvasti esityskamojen tieltä. Lopun enteet olivat todella ilmassa.

Iltapäivää vietimme Anttolassa ehkä maailman ankeimmassa elämyspuistossa. Jo ympäristö oli luotansa työntävä, ”henkilökuntana” mistään mitään välittämättömiä teinejä ja laitteet siivottoman kalliita. Olihan joidenkin benji – hyppyjä kiva katsella, mutta kukaan meistä ei maksanut neljää kymppiä yhdestä hypystä. Kati ja Jenni kuitenkin raottivat lompakoitaan hieman. Rinteen alas pyöriminen jättikokoisen ”pesupallon” (kirjoittajan nimitys) sisässä oli kuulemma huikeaa, mutta jättikeinu oli pieni pettymys; tytöt eivät yrityksestään huolimatta päässeet ympäri. Hurma – Harri ja Hanna sentään pääsivät joten reissu ei mennyt aivan tappion puolelle. Silti, korostettakoon vielä, paikka oli ankea. Sedu Koskisen yökerho tuli jollekin mieleen. Halpaa tavaraa myydään kalliilla, myyjinä halpa työvoima joka rikastuttaa omistajia. Sitä on menestyvä bisnes tämän päivän Suomessa.

Elämysten jälkeen aloimme taas elää, kävimme kaupassa ja ajoimme Ristiinasta vuokraamallemme mökille. Petri teki pensashistoriaa kokkaamalla sushia ja Jenni taas urakoi borsh – keiton kimpussa, mutta illan varsinaisesta pääroolista vastasi Huttus – Harrin mahaan ryöminyt punkki. Tunnelma oli jonkin aikaa kuin Teho – osastosta: Jenni veivasi puhelinta, Kaarlo googlasi ja kaikki muut touhusivat Harrin ympärillä yrittäen keksiä korvaavaa menetelmää puuttuvien punkkipihtien tilalle. Tehis – yhteydestä huolimatta ketään ei naurattanut yhtään. Ajatuskin punkista omassa mahassa veti ilmeet ja mielet vakaviksi. Rauhallisin tilanteessa oli Harri itse: mies poltti muina miehinä savuketta kun naiset sorkkivat mahaa auki. Taisipa äijä vaan nauttia tilanteesta. Lopulta punkin veti ulos Kati, joka on kiertueella kunnostautunut tilanteiden ratkaisijana. Ilta loppui yöksi saunoen ja korttia pelaten.

PÄIVÄN HAVAINTO: Suomalaiset ovat tuijottavaa kansaa. Joskus esityksissäkin on vaikea erottaa tuijottajat katselijoista, mutta varsinainen päänkääntäjä on tietysti bussimme. Voisi melkein luulla että matkustamme ufolla. Useimmiten tuijottaminen naurattaa, mutta joskus myös ärsyttää. Olemme jopa miettineet että pitäisikö järjestää esityksellinen tempaus jossa kävelisimme kaupungilla ja tuijottaisimme ihmisiä niin kuin he tuijottavat meitä. Oppisivatpa tietämään miltä objektista tuntuu kun katsova subjekti unohtaa tyylitajunsa ja kunnioituksen kohdetta kohtaan.

30.7 PALA KIELLETTYÄ HEDELMÄÄ

Aamu oli pitkä ja raukea. Ihmiset heräilivät, milloin mielivät ja monet istuivat yöasussa vielä lounaallakin. Ajelimme majapaikastamme Ristiinaan ja taas ruokailimme. Mielleyhtymä Viisikkoon tuli hakematta – seikkailusta toiseen herkkujen voimin.

Esityspaikkana Ristiinassa olisi ollut valmis kesäteatterikatsomo, mutta päätimme kuitenkin laittaa oman näyttämömme nurmikentälle kesäteatterin kupeeseen. Kesäteatterin amfi olisi ollut aivan liian massiivinen nopeille vaihdoille. Tosin yleisöä tuli lopulta niin paljon, että oma katsomomme ei riittänyt, mutta siitä selvittiin lisä-penkkejä kantamalla.

Ristiinasta lähdimme jälleen kohti Punkaharjua. Saimme kyllä ajo-ohjeet, mutta noudatimme niitä huonosti. Puolittain vahingossa, puoliksi suunnitelmallisesti seurasimme reittiä, jolle osui kaksi lossimatkaa. Lopputaival taitettiin kiemuraista hiekkatietä, joka sai nimekseen kielletty hedelmä. Kielletyn hedelmän haukkaamiselle on aina asetettu vero. Tällä kertaa taksa maksettiin ajassa ja ulospääsynapissa. Bussin paineella toimiva ulospääsynappi kärsi tärinästä, emmekä päässeet bussista ulos päästämättä paineita nollaan. Aikasakko taas näkyi myöhäisenä perillepääsynä. Raili Pulkkisen lämmittämästä taivaallisesta savusaunasta päästiin nauttimaan vasta puoliltaöin.

PÄIVÄN HAVAINTO: Ultra Bralla on kappale ”Houkutusten kiihottava maku”. Kukapa ei tietäisi sitä tunnetta, kun edessä on jotain kiellettyä, vaikkapa vain reitti, josta on sanottu, ettei sitä kannata ajaa. Kielletty on kiihottavaa. Kiellettyä haluaa koskettaa, edes vähän. Tärisevää hiekkatietä ajaessa tuli mieleen, että onkohan kyse myös suomalaiskansallisesti herravihasta ja auktoriteettikammosta; ”Mulle ei kukaan sano, mitä saa tehdä ja mitä ei.”

31.7 REIPPAINA KÄYMME REKKAIN ALLE

Aamu valkeni aurinkoisena, mutta pientä ahdistusta oli ilmassa. Kokoonnuimme viltteinemme aurinkoon, mutta kyse ei ollut piknikistä vaan suunnittelukokouksesta. Paperille rakennettiin yövaellusta sekä iltamia. Molemmista oli toki puhuttu jo etukäteen, mutta nyt oli aika laittaa faktat riviin; mitä, missä, milloin.

Railin tarjoaman lounaan jälkeen suuntasimme harjulle harjoituksiin. Yövaellus käveltiin ensin yhdessä läpi ja siihen päälle vedettiin vielä läpimeno. Sinne sitten vaan, suden suuhun ja rekan alle, oli mentaliteetti. Harjoitukset olivat ohitse puoli tuntia ennen varsinaista esitystä. Ahdistus oli onneksi tiessään, tilalla innostunut odotus. Säätiedotuksen lupaamaa sadettakaan ei kuulunut. Harjulla viihtyvät paarmat aiheuttivat tosin pientä paniikkia, mutta siitäkin selvittiin.

Esitys meni mainiosti ja vaeltajia oli paljon, mutta esityksen loppu herätti hienoista hämmennystä. Ajattelimme yövaelluksen yhdessä tehtäväksi retkeksi, jonka jälkeen kumarrukset ja taputukset tuntuisivat ylimääräisiltä. Niinpä lähdimme vain kävelemään tietä takaisin viimeisen kappaleen jälkeen. Yleisö ei tyytynyt lopetukseen, vaan seurasi sinnikkäästi perässä ja sai joukkomme kiinni parkkipaikalla. Yhteisen neuvottelun jälkeen annoimme yleisölle luvan taputtaa meille ja taputimme takaisin.

Palasimme Railin mökille voittajina. Yövaellus oli onnistuneesti takana, edessä iltapala, sauna ja uiminen puhtaassa järvessä. Jonkin verran mietittiin jo seuraavan päivän koitosta, iltamia, mutta enimmäkseen rentouduttiin ansaitusti. Railin hankkimat mansikat ja kermavaahto kelpasivat kaikille. Korttia lyötiin taas myöhään yöhön.

PÄIVÄN HAVAINTO: Ennenkin on käynyt niin, ettei yleisölle kelpaa lopetus, jossa ei taputeta. Jopa nuotion ympärillä yhdessä istuskelun jälkeen tekee mieli taputtaa. Yleisön osa on kiittää taputtamalla. Miten muuten voi osoittaa pitäneensä näkemästään? Ehkä kyse on kuitenkin totutusta menettelystä. Ihminen tarvitsee alun, keskikohdan ja lopun. Ihminen on ohjelmoitu niin. Loppua ei tule, eikä lupaa poistua, ennen kuin aplodit on annettu.

1.8 TÄÄ ON VIIMEINEN ILTA, BOOLIMALJAAN ITKEKÄÄ.

Punkaharjulta lähdettiin hyvillä mielin, taas Railin ruokkimina. Tarkoituksena oli ajella ripsakkaasti kohti Ilolaa ja iltama-harjoituksia, mutta kaupassa venähti tovi jos toinenkin. Kauppapysähdys naamioitiin kuin yhteisestä sopimuksesta pelkäksi ruokatarvikkeiden ostoksi iltaa varten, mutta yksi jos toinenkin meni hyllyjen välissä salaisuus suupielissä nykien. Ensinäkin oli tuottaja-Petrin syntymäpäivä, eikä aamulla sänkyyn tuodut mansikat riittäneet ensinkään lahjaksi. Toisekseen oli kiertueen viimeinen ilta ja moni kehitteli yllätyksiä. Ilolaan päästiin viimein kymmenet kassit käsissä painaen.

Ilolassa meitä odotti ilo: mikä täydellinen paikka päättää kiertue! Puutalo, jossa ihania huoneita ja kauniita yksityiskohtia. Majoittumisen jälkeen treenattiin iltamat esityskuntoon, yllätettiin tuottaja täytekakulla ja lahjalla ja laulettiin eräälle tulevalle avioparille, joka oli katsomassa Ilolan tiloja häitään varten. Ilmassa oli juhlan odotusta.

Iltamiin tuli sopivasti väkea ja tunnelma oli kotoisa. Iltamanäytelmänä esitettiin vielä viimeistä kertaa ”Isä tekee aina oikein” ja kuten Pensaassa on tapana, esityksestä puhuttiin ensi-iltana. Onnenpotkuja jaettiin takamuksiin ja sitten mentiin – vielä kerran tytöt ja pojat!

Iltamien jälkeen pystytimme oman juhlamme, johon kuului hajanaisia ohjelmanumeroita ja epämääräistä sekoilua. Juomaa kului, nauru raikui ja vähän itkukin.

Aamulla pakkasimme bussin viimeisen kerran tänä kesänä ja suuntasimme kohti Etelä-Suomea. Edessä olivat kenellä arki, kenellä loma, kenellä keskeneräiset asiat. Osa porukasta valmistautui kohtaamaan faktat maistelemalla edellisillasta jääneitä juomia, osa selasi jo kalenteria. Kyyneleitä vuodatettiin väljähtyneeseen viiniin. On aina haikeaa olla polun päässä.

Mutta taas tulevat kesä, kärpäset ja edessä aukeava maisema.

PÄIVÄN HAVAINTO: Miksi ihminen haluaa ahtautua kahdeksan muun kanssa bussiin ja kuluttaa parhaan lomakuukauden koulujen lattioilla nukkuen? Miksi ihminen, vaikka on helpottunut siitä, että pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan ja saa tehdä omia päätöksiä, alkaa jo miettiä seuraavaa kesää ja koulujen lattioita? Tietysti on hienot maisemat, on hauskat jutut, uudet paikkakunnat ja ihmiset. Sitten on yksi kummallinen syy: on vapauttavaa olla vangittu. Tiettyyn rajaan asti on helpottavaa, kun joku muu sanelee päivän kulun. Ei tarvitse itse päättää, ei tarvitse itse tietää, on vapaa vastuusta. Omassa arjessa joutuu jatkuvasti sellaisten kysymysten eteen, joihin vastaaminen vaikuttaa tulevaisuuteen. Retkellä, jossa perussävelet on sävelletty ajat sitten, voi keskittyä vain tähän tässä ja nyt. Voi katsoa taivaan sineen ja ajatella olevansa vapaa.