Päiväkirja 2006

Esityskuvat          Päiväkirja          Kiitokset

Prologi

Sisko tahtoisin jäädä ja moottoritie on kylmä. Ensimmäisenä aamuna sataa. Joskus sitä toivoo että koko rundin ajan viskoisi vettä taivaan täydeltä. Että tajuaisi kuinka matkailu avartaa. Että arvostaisi enemmän kotiaan ja sänkyään jossa mielellään kääntäisi nyt kylkeä. Korvikkeeksi kääntyilee penkillään jonka kuvittelee sängyksi. Kääntyily johtuu myös bussin viileydestä. Matkalle lähtee lauma vastakerittyjä lampaita.

Matkalle niin. Edessä viisi viikkoa asfaltin karheutta ja synkästi tuijottavia metsiä, kaupunkeja, kuntia, kyliä ja kerrastoja. Ruskeita kerrastoja ja yli kolmekymmentä esiintymistä. Että jauzaa vain teillekin siellä ruutujen äärellä!

27. kesäkuuta

Moottoritiellä huomio kiinnittyy asioihin joita ei muuten huomaisi. Karttakirjaa lukiessa hämmästyy suomalaisia paikannimiä. Kuka voi ylpeästi ilmoittaa asuvansa Persbyssä? Tuulilasinpyyhinten edestakainen liike taas alkaa pidemmän päälle muistuttamaan rock – konserttien ilmassa hakkaavia käsiä. Aikaa voi siis kuluttaa hyräillen (”Life, na – na – nan – na – na”…) pyyhkimiä tuijottaessaan.

Mutta Kouvola. Kouvolaisten koti. 100 000 asukkaan kuntaliittymän keskus ja Suomen portti Kiinaan. Uuden ajan Silkkitie on Kouvolan rautatie. Näin väittävät. Kaupunki onkin yhtä kiirettä.
Autoja puikkii sieltä täältä sääntöjä uhmaten. Ostoskeskuksen eteen pysäköity bussi kerää jähmeitä katseita kuin puukenkä muurahaiskeossa. Minkäs teet. Säästä johtuen esiinnymme ostoskeskuksessa.

Sisällä kaikuu ja valot ovat kirkkaat. Esitys saadaan pystyyn ja se pidetään. Väkeä kertyy niin että lavalle joutuu paikan luonteen mukaisesti oikein jonottamaan. Mitään ei sentään tarvitse ostaa. Esityksen jälkeen pikkutyttö yrittää estää roudausta ja tivaa että oliko kivaa. Hänellä kuulemma oli. Niinpä oli sitten meilläkin.

Kiertueen ensimmäinen esitys on aina outo. Sitä on herännyt kotoa, matkustanut bussille ja bussilla, esiintynyt, mutta vasta kun irrotaan Kouvolasta kohti Lappeenrantaa, tajuaa että se on menoa nyt. Vai tajuaako? Kiertue ei ole kokonaisuus vaan sarja tilannevälähdyksiä joista jotkut jäävät muistiin ja jotkut eivät. Kunnolla kiertue alkaa vasta ensimmäisenä yönä ja sitä seuraavana aamuna. Silloin viimeistään on kotipiuha irrotettu ja kiertuepiuha kytketty tilalle. Ja sitten se lähtee ja liikkuu ja menee.

28. kesäkuuta

Ensimmäisenä yönä on vaikea nukkua. Ruumiissa tuntuu olevan ylimääräinen raaja eikä pää tahdo lakata kohisemasta. Sitten herää yllättäen. Sitä on nukahtanut kuitenkin.

Savonlinna. Savolaisten koti. Taivas täälläkin harmaa ja sadetta lupaava. Muuten aamu on hidas kuin savolainen metsuri. Niitä on piha täynnä kun lahoiksi väitettyjä lehmuksia kaadetaan. Yksi heiluu rambona moottorisahan kanssa ja muut irvailevat. Siltä se ainakin näyttää. Mutta metsureiden sahoissa on terät ja aamun tunneissa. Vähitellen viaton kiertolainen huolestuu: eikö täällä tapahdukaan mitään?

Iltapäivällä tapahtuu. Enonkoskelle ajetaan pitkin tietä joka on mutkainen ja kapea kuin ihmisen mieli. Sillä on luonne. Siitä näkee vain pätkän kerrallaan eikä ikinä tiedä mitä tulee seuraavan mutkan takaa. Maisemat ovat kauniita mutta niitä ei kannata liikaa katsella jos haluaa pysyä tiellä. Tämä tie muistuttaa elämän perustotuuksista toisin kuin moottoritie joka on rakennettu että ne unohtuisivat.

Lehmuksen alla
Perisuomalainen tragedia on parhaimmillaan sateessa. Kätketyt tunteet pääsevät pintaan viileän tihkun myötä ja tuulenpuuskan iskiessä sankari musertuu. Tragikoomisena kontrastina koira pääsee irti ja ryömii lavalle. Terveisiä Aristoteleelle.

Esityksen jälkeen nautitaan kiertueen ensimmäinen lämmin ateria. Lähdetään Kiteelle. Jostakin syystä bussi innostaa yhteislauluun. Suihkussa laulamista käänteisenä? Tavaroitakin on jo hukassa ja sekaisin ja solmussa kuten aina. Kiertueen pitää olla totaalinen. Jos matkustaja matkustaa, pitää irtaimiston matkustaa.
Illalla ollaan mökkimajoituksessa keskellä ei – mitään. Ainakaan kukaan ei kuule huutoja eikä kaksituntista palaveria. Eikä soittoa ja laulua. Vaikka ehkä pitäisi.

29. kesäkuuta

Hyytävä aamu, noin kesäkuulla mitattuna. Joku hullu käy silti aamu – uinnilla. Ääni on monella käheä ja kollektiivinen aamiainen kestää. Alkaa koko porukka käydä dieselillä näköjään.

Kitee. Nightwishin koti ja pesäpallon ja pontikan. Ei näy ryhmän mainoksia ja asukkaatkin piiloittelevat jossakin. Vähän ennen h – hetkeä heitä kuitenkin näkyy ja katsomossa kaiken lisäksi. Meillä on yleisö! Don Quijote on esitetty viimeksi Nurmijärvellä lähes kaksi viikkoa sitten. Repliikkejä tankataan siis ankaralla naamalla aina siihen asti kun on pakko mennä lavalle.

Hyvän esityksen tuntee. Yleisöä ei tarvitse nähdä eikä ajatella. Silti se on lähellä, melkein oman pään sisällä. Kun päässä liikahtaa, yleisö liikahtaa. Kuulostaako mystiseltä? Ei se ole. Vähän vaikeaa selittää vain.

Hyvin reagoiva yleisö on tietysti osa hyvää esitystä. Vaikka riski se on myös, niin kuin ihmiset aina. Välitön palaute innostaa esiintyjää, mutta saattaa muuttua magneetiksi joka vetää liikaa puoleensa. Mitä sitten kun nauru on loppu ja magneetti poissa? Siinähän huidot sitten.

Kiteen yleisö osaa kuunnella. Se ei tyydy katsomiseen kuten jotkut yleisöt. Esityksen jälkeen ohjaaja nimittää vetoa ”täysipäiseksi”. Kai se on sitten hyvä.

Majapaikassa seuraa kiertueen ensimmäinen kollektiivinen kokkaus. Sää on syksyinen ja mökin omistajan koira vahtii ovea ulkopuolella niin että kulku käy hammasta purren. Peli pyörii silti hyvin. Pallo liikkuu. Kentän lämpötila on oikea.

Illaksi ajetaan mökkeilemään. Huomenna on vapaapäivä joten saunaa ja kaljaa, saunaa ja kaljaa. Maljoja nostellaan ja toistellaan kuinka hyvä meininki meillä täällä on. Järvi soi ja nuotio raikaa.

30. kesäkuuta

Illaksi ajetaan mökkeilemään. Huomenna on vapaapäivä joten saunaa ja kaljaa, saunaa ja kaljaa. Maljoja nostellaan ja toistellaan kuinka hyvä meininki meillä täällä on. Järvi soi ja nuotio raikaa.

Aamulla heräillään naamat käheinä. Mitähän tuli tehtyä ja mitä puhuttua? Paljastuikohan jossakin niistä improbiiseistä jotakin? Aurinko erehtyy hetkeksi taivaalle ja saunominen jatkuu. Olo on kevyen viipyilevä, mutta jossakin oikean lapaluun kohdilla tikittää: pitäisi tässä jotakin tehdäkin. Niinpä sään tummuminen ja aikaistuva lähtö tuntuvat sopivilta ohjelmanumeroilta.

Matkalla Punkaharjulle ohitetaan mm. Piimäjärvi, Himo ja Tasapää – nimiset paikat. Lapissa ovat paikalliset kuulemma kartantekijöille piruillakseen nimenneet paikkoja Helvetinkoluiksi sun muiksi. Liekö tässä kyse samasta? Samoilta seudulta löytyy myös Kurjala ja Orpola. Nälkävuosien peruja?

Punkaharju on ihmisen hampaanjälki keskellä upottavan pehmeiltä näyttäviä metsiä. Toisaalta metsät näyttävät pehmeiltä kaupunkilaisen silmään ikkunan läpi katsottuna. Mitä niistäkään tietää ja mitä osaa sanoa? Turisteina täällä vaan pyöritään.

Illalla sählätään ruokaa ja palautetta. Italia pudottaa Ukrainan ja viiksimies tulee liki. Se siitä.

1. heinäkuuta

Aamiaisvuoro kiertueella vaatii sisua. Päivät ovat pitkiä, joskus myös yöt, majapaikat yleensä hiljaisella ja sikeäunisella seudulla. Jonkun pitää nousta ja laittaa kahvi tippumaan vaikka pää on täynnä pumpulia ja silmät siellä jossakin. Hitaasti käy kahvi. Hitaasti käynnistyy kone. Onneksi tänään esiinnytään majapaikan vieressä.

Punkaharjun Kesämaa saa osakseen lapsekasta huomiota. Miksei me päästä? Toisaalta, miksi Suomessa liitetään kaikki hauska aina kesään? Miksei ole Syysmaata, jossa laskettaisiin liukumäellä mädäntyviin lehtiin? Tai Jobin kirjaan perustuvaa teemapuistoa? Amerikassa varmaan on. Siellä on kaikki paremmin. Ihmiset harrastavat seksiä selvin päin eivätkä häpeä maataan. Toisaalta Suomen kesä on kauniimpi kuin koko Amerikan historia vaikka vähän lyhyempi onkin.

Tänään on muuten heinäkuu ja kiertueen ensimmäinen pilvetön päivä. Sen kunniaksi tempaistaan esitys. Hauskaa on. Bäkkärilläkin tyrskitään kuin helluntaiseuroissa. Esityksen jälkeen kiertueen ensimmäiset työpajat. Yhteensä neljä. On improbiisiä ja patsaita. Jotkut osallistuvat myös talon omaan työpajaan josta palaavat käsinuket kourissa. Tiedossa siis uusia ohjelmanumeroita muutenkin ylivoimaiseen kiertueohjelmistoon.

Kytkimen noustessa saadaan kuulla että nyt Tarja Halonenkin tuntee meidät. Tai on ainakin ollut yhtä aikaa samassa paikassa, saanut julisteen käteen ja muistellut 70 – lukua. Long live Tarja. Moottorin jyristessä hänet unohdamme ja lähdemme Hankasalmelle.

Ajo on kiertueen pisimpiä. Ensi kertaa tartumme kirjoihin ja näytämme älykkäiltä. Cardigansin For What it’s Worth tulee tutuksi kun eräät harjoittelevat sitä. Tai oikeastaan osaavat jo ja vetävät vain siitä ilosta. Vastineeksi hakataan sambarytmejä kattilankansilla ja näytetään älykkäiltä. Kun tullaan Hankasalmelle, kaikkia naurattaa. Iloinen paikkakunta.

Kiertueen ensimmäinen kotimajoitus. Tähän asti kaikki on ensimmäistä. Kiertäminen on yhtä neitsyyden ja poikuuden menetystä, yhtä noloa ja hämmentävää. Miksi muuten kotimajoitus aiheuttaa aina halun lähteä baariin?

No. Hankasalmella nähdään jalkapalloa, humalaisen verinen kaatuminen, rivosuinen ambulanssia ajava pariskunta ja karaokebaari jossa go – go tanssijana toimii kuusikymppinen silkkipaitainen mies. Muuttakaa kuulkaa Hankasalmelle. Ei tule aika pitkäksi.

2. heinäkuuta

Hell että. Päivän ensimmäinen Kullervo on toista päivää jatkuvilla hääjatkoilla. Hyvin ottavat tragediaa vastaan. Jostakin syystä esityksessä on tempoa enemmän kuin ennen ja se paranee pikku hiljaa.

Palataan majapaikkaan ja siivotaan bussia. Bussi on kaksipiippuinen juttu. Se on koti ja kulkuväline. Siellä vietetään iso osa kiertueesta, se on koko kiertueen ainoa pysyvä asia ja silti juuri se mahdollistaa jatkuvan liikkeen, pysymättömyyden. Tämä paradoksi sekä viehättää että ahdistaa. Kompensaation vuoksi bussissa käyttäydytään kuin se olisi koti. Ollaan alasti ja piereskellään. Suurin osa bussissa käytävistä keskusteluista on paras jättää bussin sisälle ja pahimmillaan bussia kohdellaan yhtenä ryhmän jäsenistä. Ja mitä tekee bussi? Syö naftaa ja tietä. Ilmoittaa mielipiteensä hajoamalla ja kääntymällä hankalasti. Ravistelee sisältöään kuin pirtelöä ja jättää sitten. Ja silti me rakastamme sitä.

Päivän toinen Kullervo on Hankasalmen museoalueella. Lavastus löytyy talon puolesta ja tehosteitakin saadaan kun ukkonen jyrisee ja sade suhisee. Onneksi hankasalmelaisia ei ole tehty sokerista. Tragedia jyrää taas eikä tunteita pihistellä. Niistähän meille maksetaan. Kohta ollaan jo niin hyviä ettei kannata esiintyä kenellekään. Esityksen jälkeen virolainen teatterinjohtaja supisee kiitoksen ja jättää käyntikorttinsa. Epäilyt esityksistä Virossa lähtevät heti liikkeelle. Yöksi ajetaan yhä jatkuville hääjatkoille. Väki on vähennyt, mutta pidot vieläkin paremmat, pitopöytä notkuu ja palvelu pelaa. Näin on muuten aina siellä mihin menemme.

3. heinäkuuta

Jaahas. Se on uusi päivä taas. Emme ole vielä siinä vaiheessa että keskustelisimme esityksiemme repliikeillä, mutta muuten ryhmä alkaa olla kiinteä. Jos lähdön pitää tapahtua kymmenessä minuutissa, pääsemme liikkeelle vartissa. Se on puolet nopeammin kuin kiertueen alussa.

Isäntiemme seura on vielä aamullakin erittäin sivistynyttä ja miellyttävää. Tunnelma on suorastaan epäsuomalainen. Hienoa tavata ihmisiä jotka osaavat ottaa vieraansa huomioon luontevasti ja hyvin käyttäytyen ilman pingotusta. Sellainen saa omankin ryhdin oikenemaan.

Sonkajärvi, Savon simpukka. Kunnan keskusta on itse asiassa suora tie jonka varrelle on siroteltu taloja. Aivan kuin tuhansissa muissakin kunnissa. Mielikuvituksetonta kuin Suomen lippu, mutta viehättävää omalla tavallaan. Päivän kattaus esitetään palvelutalon takapihalla. Ensi kertaa saamme taluttaa yleisöä katsomoon. Esitykseen seuraamiseen ei talutusta tarvitakaan, yleisö on satulassa eikä hevillä putoa. Myös muutamia lapsia on päässyt eturiviin. Heiltä kysellään vaikutelmia esityksen jälkeen ja saadaan mm. kuulla että ”oli humoristinen esitys”. Muutenkin lasten analyysit ovat viiltävän tarkkoja. Lapsille ei siis vittuilla.

Ehdimme ruokailla Hollivooti – ravintolassa. Siis todellakin ehdimme kun sairastapauksen takia alivoimainen keittiö toteuttaa tilaustamme. Ryhmäläiset reutovat kuin lapset turvavöissä mutta annosten laskeutuessa keskitytään olennaiseen. Poistuttaessa kuulemme että ravintola on menossa vasaran alle. Tässä maassa ei todella kannata olla persoonallinen.

Sitten ajoa järäytellään Nurmekseen. Kumpua piisaa ja metsää. Nurmes on kaunis paikka ja Obotta yksi maan parhaista baareista. Miesten vessan kusilaariin on ruuvattu tuhkakuppi! Illan improkeikalla Nurmes kaunistuu ja Obotta paranee entisestään. Meidät on improvisoitu. Yötä vasten vielä ajo Kuhmoon. Metsät sinertävät, tie hyväilee maisemaa, lammet puskevat ohutta usvaa. Väkisin pyrkii laulu mieleen, iloton, suruton, kaunis laulu. Yöllä on hyvä ajaa. Yö on matkamiehen ystävä. Käsi kädessä mennään. Käsi kädessä.

4. heinäkuuta

Tänään on sirkuspäivä: parrakkaita naisia, tulirenkaiden läpi hyppiviä leijonia ja klovnien kakkuhuumoria. Eli autojen vuokrausta, paperisäätöä, lehdistötilaisuus, varustehankintaa, rahanvaihtoa, pakkaamista, ajoreittejä, yhteyshenkilöitä, faktatietoa ja hyvin fiktiivistä tietoa. Huominen rajanylitys on tunkeutunut ryhmäläisten sivulauseisiin ja käytännön toimissakin näkyy orastava terä. Venäjä lähestyy. Miten siihen voi olla valmis?

Säätötauolla käydään keikalla. Kalevalakylän näyttämö on syvä kuin synti ja katsomokin kurkottaa korkeuksiin. Jotenkin setti saadaan keskitettyä ja sitten vaan vedetään. Tilan koko vie tempon ja lämpö hoitaa loput. Yleisö on kuitenkin hyvillään, niin lapset kuin vanhemmatkin. Hum – pa – pa – biisi on kesän ehdoton hitti.

Teatteri on ristiriitainen laji varsinkin esiintyjälle. Kun itsellä on hyvä fiilis, ohjaaja kritisoi. Kun esitys menee omasta mielestä syteen ja saveen, ohjaaja kehuu ja sanoo että nyt osuit ytimeen. Siis mihin? Onko ”näyttää hyvältä, tuntuu pahalta” näyttelemisen ydin? Pitääkö meidän uhrautua ja kärsiä ja jos pitää niin minkä vuoksi? Ohjaajan? Yleisön? Teatterin? Onko yhden nauru aina toisen itku?

Filosofian päätyttyä jatkuu sirkus. Norsut tanssivat ja trapetsilla kuollaan. Tämäkin päivä on vilahtanut ohi unen nopeudella. Ehkä tämä kaikki onkin vain jonkun toisen unta.

5. heinäkuuta

Kirpeänpuoleinen herätys ennen kuutta. Kamat lastataan iloisesta 80 – luvusta muistuttaviin vuokra – autoihin. Bussi jätetään varikolle paikkailtavaksi ja ajetaan kohti rajaa. Tunnelma on odottava. Mikähän rajanylitystilanteissa oikein jännittää kun kuitenkin ollaan aivan laillisilla asioilla?

Vastoin ennakkohuhuja rajanylitys sujuu. Paperit setvitään nopeammin kuin Käpylän Kelassa eikä kukaan joudu vaikeuksiin, mitä nyt virkailijat vähän juoksuttavat kuskeja omaksi huvikseen. Sitä ne tekevät kyllä Kelassakin. Mikä se synnyttää byrokratian, tuon ihmisflipperin, josta kukaan ei ole vapaa? Onko se luonnollisen elämän kaipuuta ja korviketta, halua toteuttaa viidakon lakia ihmislailla? Mitään luontoahan meillä ei enää alkuperäisessä merkityksessään ole. Ihminen on luonut maailman omaksi kuvakseen.

Venäjän puolella ajellaan ensin Kostamuksen teollisuuskeskittymän halki ihmisen työtä hämmästellen. Pitkiä putkia kulkee tien vieressä koko matkan ja jotkut portitkin on muovattu putkista. Kaasuputkiksi epäilemme. Eksymme parikin kertaa ja joudumme kyselemään tietä kahdelta ”kaasussa” olevalta sedältä. Kiitos ja kaasu pohjaan.

Oikea tie Vuokkiniemeen on rupista hiekkaa jossa pesii isoja kiviä. Paljon neljääkymppiä lujempaa ei voi täyteen pakatulla pakulla ajella. Paikalliset sen sijaan kaahaavat koko rahan edestä ja ohittelevat röyhkeästi. Myös tukkirekoilla on nappi laudassa. Pitäähän Suomen saada sellunsa.

Vuokkiniemeen saavuttaessa olemme jo aivan poikki, mutta heti pitää rientää esiintymään. Absurdia sikäli että nyt ollaan todella jossakin. Maisema on kuin sadan vuoden takaa tai sotien ajalta vähintään. Kylässä on vain vanhoja, sinne tänne siroteltuja värikkäitä puutaloja joiden kunto vaihtelee. Pihoilla nähdään ukkoja ja akkoja kuin suoraan kansansaduista, miehiä notkuu raitilla sätkät suussa eikä mitään suoranaisesti tapahdu. Aika on pysähtynyt.

Hiljalleen kasautuva esitys houkuttelee jo uteliaita. Pajatus alkaa eikä hetkessä taukoa, hauskaa on, mutta esitystä ei saada mitenkään alkamaan ajallaan. Paikalle saapuu lastensatumme vanhin elossaoleva kantaja Santra Remsu jolla todella on sana hallussa. Esitystäkin Sandra säestää ansiokkaasti ja tilanne on muutenkin varsin elävä. Koirakin saadaan taas lavalle.

Esitys laitetaan ryhmässä väsymyksen ja yleishämmennyksen piikkiin. Toisaalta nyt ollaan maailmankolkassa jossa normaalit laatuteatterin standardit eivät ole voimassa. Ei siksi että yleisössä olisi vikaa tai missään muussakaan; tämä maailma on vain toinen kuin se jossa elämme

Illaksi pystytämme lavan iltamia eli ”tantsuja” varten. Seuraa tunti musiikkia yhdessä vuokkiniemeläisten kanssa. Kesäillan luomukaraoke svengaa ihan hyvin, näkee ettei paikkakunnalla useinkaan vieraita käy. Lopuksi mummotkin villiintyvät tanssimaan. Menevää musiikkia olisi ehkä saanut olla enemmänkin.

Vuokkiniemellä ei oikein tiedä kumpi kylki edellä pitäisi kulkea. Menneen ajan maailma hurmaa rauhallaan. Kaupungin huminan tilalla on hiljaisuus jossa jokainen yksittäinen elämänääni purjehtii vahvana ja arvokkaana. Kylä on kaunis ja salaperäisellä tavalla kiehtova. Se näyttää siltä kuin kätkisi sisäänsä tuhansia salaisuuksia. Ylpeä se on myös. Se on seissyt pystyssä ankarat talvet ja kestänyt sodat, neuvostovallan ja sen murenemista seuranneen syöksykierteen. Vuokkiniemi haisee ja maistuu elämälle.

Mutta kuvalla on kääntöpuolensa. Ojat ovat täynnä tyhjiä pulloja ja sieltä täältä pilkottaa hylätty, raunioituva rakennus. Ihmiset ovat iloisia, mutta ilon alta vaistoaa myös alistumista vääjäämättömän edessä. Vuokkiniemi autioituu. Nuoret muuttuvat pois kun elämisen edellytyksiä ei ole eivätkä vanhatkaan jaksa taistella oikeuksiensa puolesta. Alueesta ovat kiinnostuneet vain turistit, mutta heitä on vähän ja heistä koituu myös riesaa. Kameran kanssa kulkiessa liikkuukin varuillaan. En kai ole typerä töllistelijä halvan eksotiikan perässä?

6. heinäkuuta

Kirpeät aamut jatkuvat. Autoa ryhdytään täryttämään jo ennen seitsemää. Tie on vielä pahempi kuin eilen ja kahdeksan maissa saadaan rengasrikko. Mielet virkistyvät kun vararengas on puolet kapeampi kuin pitäisi. Onneksi toisesta autosta saadaan oikean kokoinen pyörylä.

Uhtua eli Kalevala. Raitti on suora ja asfaltoitu. Talot ovat järjestyksessä mikä hämmentää hieman Vuokkiniemen sekamelskan jälkeen. Pääsääntöisesti rakennukset ovat matalia puutaloja, mutta muutama parhaat päivänsä nähnyt tiilitalokin löytyy. Ihmiset liikkuvat kaikki jonnekin, autoja näkyy kohtalaisen paljon. Tämä paikka on kaupunki.

Uhtuassa on kaupunkimaisuutensa takia jotakin tervetulleen tuttua. Ainakin ihmisillä on selvästi jokin tehtävä ja suunta johon kulkea. Katujen varsilla on kauppoja, huoltoasema, ravintola ja jopa hotelli. Ollaan siis maisemassa joka palvelee vierastaan, maisemassa jonka voi ostaa. Mitenpä nykyihminen tuntisi olonsa kotoisaksi ellei jotakin ostaessaan.

Toisaalta Uhtuassa on jotakin huvittavaa. Kaupungin kerros on ohut. Aivan keskustassa vanha äijä ulkoiluttaa kolmea pukkia narujen kanssa. Joka talon pihalla on kasa maitotonkkia joita käytetään veden hakemiseen kaivosta. Koirat juoksevat vapaina eikä kaupunki ole muutenkaan puhdas. Silti maalit ovat kirkkaita ja koristeet runsaita. Varsinkin nuorten pukeutumisessa näkyy länsimainen vaikutus ja radioissa soi tanssipop.

Tänään on kaksi esitystä. Paikka on niemen kärjessä sijaitseva paikallisten puliveivareiden tyyssija, jonka vieressä nököttää Psyko – elokuvan motellia muistuttava puutalo. Puolen päivän aikaan saamme yleisöksi kaksi kilttiä koululuokkaa, illalla yleisö on random. Uhtuan asukkaista yli puolet on nimittäin muuttanut sinne Venäjältä eikä suomea muistuttavaa karjalankieltä puhu kuin vanhat ihmiset keskenään. Siihen nähden saamme mukavasti yleisöä ja tyytyväisiä katsojia. Kielimuuria yritetään ylittää normaaliakin fyysisemmällä näyttelijäntyöllä. Vaikea sanoa onnistuuko.

Illalla kruisaillaan kun on kerran autoja. Uhtualla pitäisi olla silmälaput ohimolla kuin hevosella, sillä joka metrillä on jotakin mielenkiintoista nähtävää. Rähjäisetkin talot on maalattu hienoilla väreillä ja romanttiseen mieleen vetoavia yksityiskohtia näkyy kaikkialla. Pienten yksityiskohtien ääressä ihminen voi rauhassa pienentyä ja olla oma itsensä. Suuruus, yksinkertaisuus ja järjestys vaativat ihmiseltäkin suuruutta, yksinkertaisuutta ja järjestystä. Sellaisen äärellä ihminen tuntee itsensä huonoksi ja yrittää olla jotakin muuta kuin on. Uhtualla on kaunista, mutta kaikkea liikkumista ja olemista varjostaa myös pieni pelko. Ollaan maassa jossa poliisiin ei aina voi luottaa ja missä varastaminen on yleistä. Kukaan ei puhu englantia ja venäläiset miehet ovat uhkaavan näköisiä. Koirat räksyttävät tauotta. Ei meillä Suomessa tällaista.

7. heinäkuuta

Sokeria. Lähtö vasta yhdeksän jälkeen ja matkakin on lyhyt. Tai olisi lyhyt ellemme eksyisi useasti. Tienviittoja ei ole ja tienvarret ovat umpimetsää, joten suunnistaminen on vaikeaa. Paikallisilla ei ole näitä ongelmia. Elämä on helppoa kun ei ole vaihtoehtoja. Metsän keskeltä, Jumala selän takaa löytyy aukio. Siinä on yhdeksän harmaata mökkiä. Ne eivät muodosta kokonaisuutta mutta ovat sen verran lähekkäin että niiden uskoo liittyvän toisiinsa. Samannäköisiä ne ovat myös, vanhaa harmaata hirttä. Haikolan kylä. Kestää hetken tajuta että joku tosiaan asuu täällä. Asukkaita ei tosin paljoa näy. Ilmeisesti kotipihalle pystytetty festari ei ole heidän juttunsa.

Festari. Noin kolmenkymmenen ihmisen ryhmä viettää Haikolassa kolme päivää syöden, juoden, saunoen ja etupäässä toisilleen esiintyen. Me vain vierailemme kuten vierailimme jo Kuhmossa. Festari koostuu siis kolmesta osasta ja on osa laajaa suomalaisten ja karjalaisten välillä pyörivää kultuurinvaihdon rengasta.

Vihdoinkin esiinnymme oikeassa maisemassa. Avara taivas ja järvi luovat puheeseen jylhän kaiun ja liikekieleen eeppisen poljennon. Ukkonenkin jyrähtelee oikeissa kohdissa. Oman esityksen lisäksi koetaan aitoa runonlaulua ja Wimmen joihkausta. Nyt ollaan suomalaisuuden juuressa niin että multa maistuu.

Haikolassa sijaitsee myös Karjalan tasavallan kansalliskirjailijan Ortjo Stepanovitsin eli Jouhkon Kalaskan Vasken Oleksein Pekan Miihkalin Ortjon hauta. Se on suuri, kulmistaan pyöreä kivi jota ympäröi värikäs teräsaita. Maan tavan mukaisesti haudalle on jätetty vainajalle kuuluneita esineitä mm. Ortjon ryyppylasi. Tyylikästä. Ortjon haudan takana on satoja vuosia vanhojen kuusten peittelemä hautausmaa eli kalmisto, varsinainen Herran kukkaro. Siellä on runonlaulajien hautoja. Kaunein niistä on ”elävä hautakivi”, kummun juureen istutettu koivu, joka on kurottanut taivaaseen nyt 68 vuotta. Vielä tyylikkäämpää. Mitähän sitä jättäisi omalle haudalleen? Läppärin ja mikroruokaa?

Illalla Haikolassa jammaillaan Wimmen johdolla kunnes tarjoilusta vastaavat emännät puuttuvat asiaan. Luikimme kymmenen kilometrin päähän Kepan kylään. Raitti on suora kuin Sonkajärvi eikä yhtään ihmistä näy. Vain kilpaa haukkuvat koirat viestittävät jonkinlaisesta elämästä. Kun majoitumme kaikki yhteen koululuokkaan, voimme taas todeta että olemme todella jossain.

8. heinäkuuta

Päivällä Kepa on yhtä autio kuin yöllä. Esitystä promotaan ajamalla kahdella autolla raittia päästä päähän, tuloksetta. Lopulta käy ilmi että esityspaikka on ilmoitettu väärin. Täkäläinen yhteyshenkilömme, suomen kielen opettaja kuten he kaikki, käy hakemassa sankan sakin ja näin saadaan käyntiin yksi kiertueen parhaista esityksistä. Välitön karjalaisyleisö polkee jalalla tahtia ja jaksaa iloita myös yksityiskohdista eikä vain varmoista naurunpaikoista. Hienoa.

Paikkana Kepa on kyllä synkkä. Talot ovat kuin spagettiwesternistä eikä puutarhanhoito kuulu kepalaisten harrasteisiin. Pullojen rikkominen ja muoviroskan heittely ovat sen sijaan suosittuja ja ryyppääminen tietysti. Suomalainen saa kyläkaupalla näyttäytyessään kimppuunsa lauman rahaa ja tupakkaa pummaavia puliukkoja. Pidemmän päälle jotkut heistä ovat ärsyttäviä kuin paikalliset paarmat.

Näistä äijistä pitäisi Hannu Karpon käydä tekemässä juttua. Elämäntarinat ovat rankkoja eikä tulevaisuutta ole. Kepan meininkiä kuvaa myös hyvin Anni – niminen mummeli jonka katon hänen Murmanskissa palveleva poikansa matkusti korjaamaan. Paikalliset eivät joko halunneet tai osanneet.

Meillä ei ole pallojuustoja jaeltaviksi, mutta iltamat voimme pitää. Tapahtuma on repaleinen. Sää ei suosi, dokuremmi möyryää ja yleisössä istuu venäläisiä ja karjalaisia sekaisin. Parhaimmillaan tunnelma kuitenkin kohoaa kuin saippuakupla. Sateen takia siirrymme sisätiloihin jossa sähköt katkeavat tuon tuosta. Iltamien jälkeen samassa tilassa alkaa disko. Mistä hitosta kaikki tuo nuoriso ilmestyi? Yöllä usva nousee Kepaa ympäröiviltä soilta. Se on hidas ja varma kuin kuolema.

9. heinäkuuta

Taas meitä viedään kuin hullua tukasta. Tie on pitkä ja kuoppainen ja vauhti siihen nähden kova. Pakun ovi pettää ja sylkee tavaraa tielle, ihmiset istuvat toistensa suissa ja haisevat pahalle, kuuma on kuin helvetin lihasaunassa. Tämä on elämysmatka.

Onneksi lossi saapuu meitä piristämään. Suuri Kemijoki ylitetään puisella lautalla, joka kulkee vaijerin varassa ja jota käytetään ja ohjataan rannalta käsin. Vaijeri pyörii rautaisissa renkaissa, jotka taas ovat kettingeillä kiinni maahan upotetuissa tukeissa. Todellista insinööritaitoa.

Uusi Paanajärvi, vanha Paanajärvi. Taas kukkivat puutarhat ja hehkuvat talojen maalit. Viikatteet heiluvat jäntevissä käsissä eikä juoppoja näy. Toisaalta Karjala on nyt parhaimmillaan. Talvella pakkanen nousee yli neljänkymmenen ja lunta tulee metritolkulla. Sähköt voivat olla poikki viikonkin verran ja ruuasta on pulaa. Tällä seudulla eläminen vaatii huumoria.

Onneksi sitä riittää. Vanhat naiset varsinkin ovat rempseitä tarinaniskijöitä joilta ei saa eikä tarvitse suunvuoroa. Tässäpä oppia jota ei kouluista saa. Elämästä voi selvitä hengissä.

Päivän taiderituaali on erikoinen. Koska esityspaikalla parveilee lähinnä lapsia, päätämme vaihtaa Kullervon Petolliseen renkiin. Melkein heti mummot tulevat pitkänä letkana suoraan peltotöistä, yhdellä on jopa talikko mukanaan. Ellei se sitten ole esiintyjiä varten.

Oli miten oli, me esitämme ja suosio on suuri. Esityksen jälkeen vanhat karjalaiset jumittuvat katsomoon ja vaativat Kullervoa. Esitämme sitten sen kymmenen minuutin tauon jälkeen. Menee jo pikkuisen urheilun puolelle, mutta menköön nyt tämän kerran. Kovasti kiittelevät vaikka osa poistuukin kesken töitään jatkamaan. Täällä eletään maan rytmissä.

Ilta – auringossa kylpevä kylä on kaunis kuin postikortti. Hirsitalot lepäävät joentörmällä, eläimet kulkevat vapaina, jossain kauempana lipuu yksinäinen vene. Tämä on paluu joihinkin kaukaisiin hyviin aikoihin, useamman aavan meren taakse. Paikallinen emäntä tosin ilmaisee saman vähän toisin. ”Talot kun talot”. Että paskaako tässä.

10. heinäkuuta

Pakkaudumme taas purkkeihimme. Ajamme. Ajamme. Sadan kilometrin matkaan menee neljä tuntia. Jollakin rahalla nämä tiet pitäisi korjata. Karjalassa ei rahaa ole, Suomi ja Venäjä eivät sitä tue. Vähän väliä Suomessa vaaditaan Karjalaa takaisin. Tiesittekö muuten että karjalaisia asuu tasavallassa enää vain kymmenen prosenttia?

Vanhalle Jyskyjärvelle on riittänyt tukea. Kylä seisoo kahdella jalalla, kädet valmiina toimintaan. Koulurakennus on kolossaalinen. Se näyttää paikalta jossa rakennetaan tulevaisuutta. Vain vessasta tulee keskitysleiri mieleen.

Jostakin syystä Vanha Jyskyjärvi on paremmassa kunnossa kuin Uusi, joka on kuin hunnilauman jäljiltä. Kaupassa shoppailu keskeytyy kun mies tulee sisään pistooli kädessä. Ainakin jono lyhenee. Myös vanhalla puolella on karu meininki. Paikallisten mukaan joku kuolee joka päivä. Sairaala on, mutta siellä ei ole lääkäriä, lääkkeitä saa vain jos tietää itse vaivansa. Rikollisuus ja alkoholismi rehottavat. Tulevaisuus? Se on täällä päin meneväisyys.

Me sitten juhlistamme huomista vapaapäivää kauhealla esityksellä. Yksi lauluista vedetään nelinkertaisella nopeudella ja rekvisiittaa pirstotaan kesken kohtauksen. Päivän toiseen esitykseen sentään ryhdistäydymme.

Yleisö ilmestyy taas yhtenä ryppäänä juuri ennen aloitusta kuten joka kerta täällä. Suomessa taas tullaan yksitellen puolta tuntia ennen pälyilemään. Täällä ihmiset tuntuvat arvostavan teatteria ja asioiden yhdessä kokemista. Suomessa molemmat koetaan jonkinlaisina uhkina. Onhan se noloa katsella kun toiset leikkii.

Hyvän esityksen jälkeen tölkit sihahtelevat. Olemme kymmenen päivän aikana esiintyneet 16 kertaa. On siis aika hankkiutua kuntoon jossa ei voi julkisella paikalla näyttäytyä. Hyvää yötä ja huomenta.

11. heinäkuuta

Kukaan ei tarvitse.
Mitään ei tarvitse.
Missään ei mihinkään
Minua meitä muita.
Johto on irti seinästä.
Seinä on pelkkä seinä.
Tuuli puhaltaa liput lentoon.

12. heinäkuuta

Viimeinen päivä Karjalaa. Rengasrikon kautta Kostamukseen joka on kuin vantaalainen lähiö. Shoppailua ja sitten Akonlahden praasniekkaan. Taas on keskellä ei mitään ryhmä ihmisiä syömässä, juomassa ja toisilleen esiintymässä. Runonlaulua ja tarinaa kuullaan, martat laulavat. Jotenkin sitä tuntee ylpeyttä ihmisistä jotka laulavat vaikkei ole ääntä.

Ensimmäistä kertaa neljän vuoden aikana esitys joudutaan keskeyttämään kun tulee maailmanlopun ukkosmyrsky. Koko praasniekka hajoaa kuin tuhka tuuleen. Kaaoottisen roudauksen ohessa pari änkyräistä matamia päättää mennä uimaan ja heidät joudutaan pelastamaan peräti kahdesti.

Jotenkin tilanne kuvaa koko Karjalaa. Luonnon armoilla eletään, sekasorto on arkea, ihmiset arvaamattomia. Silti kaikesta selvitään. Asiat on otettava vastaan sellaisina kuin ne tulevat eikä mitenkään muuten. Paeta ei saa eikä valehdella.

Karjala on ei – kenenkään maa sekä henkisesti että fyysisesti. Elintasokuilu sen ja Suomen välillä on yksi maailman suurimmista. Mutta Suomen puolella ensimmäisessä kahvilassa on sähkökatko eikä majapaikkaan tule vettä. Kaikkea voi sattua missä tahansa. Lopulta ratkaisee se mitä ihmisen sisällä on.

13. heinäkuuta

Karjalan kokemuksen jälkeen olemme palanneet tuttuun ja turvalliseen. Taas elämme vesiklosettien ja synteettisen muovin pilalle sivistyneessä maailmanlopun maailmassa. Ajamme tutusti tupruttavalla diesel – bussilla Kuhmosta Kurtakkoon. Matka kestää kymmenen tuntia, osin siksi että pysähdymme neljästi. Karjalan opettamina huolehdimme bussista aivan eri tavalla. Ensin moottorista virtaa kuumaa ilmaa, sitten haisee palanut kumi. Kummallakin kerralla huolet ovat turhia.

Vai kertovatko ne ehkä jostakin muusta? Ehkä todellisuus, tekniikan tiukat faktat, ovat jotakin joka ei saisi tunkeutua tähän pieneen maailmaamme. Kun bussi on tiellä, se on irrallaan kaikesta muusta. Se leijuu ihmisten toiveiden, muistojen ja pelkojen avaruudessa jonka fyysinen ilmentymä on tie. Mistä syntyy ihmisen tarve matkustaa? Halusta olla joku toinen.

Auto liikkuu ja väsyttää meidät. Turhaan ei puhuta kilometreistä, sillä kun vihdoin saavumme perille Lapin auringon alle, tuntuu kuin rinnalla istuisi satojen kilojen taakka.

14. heinäkuuta

Lapissa ollaan. Tunnelma on epätodellinen, mutta ehkä eri syystä kuin yleensä. Tällä kiertueella on tapahtunut liian paljon liian nopeasti. Järki ei tahdo pysyä perässä eikä ruumis. Väsymys jatkuu eikä mihinkään jaksa keskittyä.

Kurtakon kylä kuuluu Kolarin kuntaan. Asukkaita on 150. Kylästä ei voi puhua kylänä sikäli että sen talot eivät muodosta kokonaisuutta, asumiskeskittymää. Ne vain seisovat omilla tahoillaan. Kurtakossa ei myöskään ole kauppaa eikä juuri muitakaan palveluja. Mikä siis on ero Karjalan kehitysmaahan? Siellä pienimmässäkin kylässä on kauppa, vieläpä sellainen josta saa viinaa.

Mutta joo. Kurtakossa on kahvila nettiyhteyksin ja kulttuuriviikko hienoine esiintyjineen. Mekin olemme hienoja. Don Quijote taipuu yli kahden viikon tauon jälkeen kummemmin kakistelematta. Yleisö tosin istuu hiirenhiljaa. Sellainen saa hiiret juoksemaan esiintyjän mahassa. Mikä nyt on vikana? Ilmeisesti ei mikään, taputuksista päätellen. Itse asiassa esitys saa hiljaisuudesta outoa rauhaa ja tarkkuutta. Pitäisikö joskus tehdä esitys jossa yleisön olisi pakko olla hiljaa? Esityksemme jälkeen pällistelemme muita esiintyjiä. Löytyy irkkubändiä, Angelin tyttöjä ja poroa suoraan vartaasta. Kylmäkin on kuin Pohjoisnavalla. Sekin on taidetta. Ihmiset hytisevät ja liikkuvat kuin tanssien.

15. heinäkuuta

Herätään. Jos ei herättäisi. Ei, kun herätään. Mutta mitä jos nukuttaisiin nyt puoli tuntia pidempään ja valvottaisiin sitten illalla vähän pidempään? Nyt on pakko herätä, kusipää.

Tässä tyypillinen keskustelu kiertueelta. Tahtoja on tusina ja yhdelläkin tahdolla voi olla monta suuntaa. Nämä kaikki pitäisi vielä suhteuttaa kiertueen Tahtoon eli ennalta sovittuun aikatauluun esim. esityksiin jotka on pakko hoitaa. Miten löytää tasapaino työn ja kiertueeseen olennaisesti kuuluvan fiilistelyn välillä? Säätämällä. Välillä säädämme niin että luulisi meidän valmistelevan avaruusaluksen laukaisua. Puolituntinen keskustelu siitä ketkä lähtevät saunaan, koska, millä kulkuvälineellä ja miksi ei ole huumoria vaan kiertueen todellisuutta.

Tänään saamme avata Kulttuuriviikkojen päätöspäivän. Petollinen renki marssitetaan ihan kunnialla läpi, mutta ei siitä mitään erityistä kerrottavaa jää. Ei millään pahalla Kurtakon yleisöä tai ketään muutakaan kohtaan, mutta kun esiintyy paljon, muuttuvat esitykset välillä yhdeksi repliikkien roolivaatteiden, laulujen ja aplodien massaksi josta silloin tällöin saattaa kuulua joku erityisen ylistävä sana tai muuta örinää. Teatteria sanotaan taiteeksi jossa kohdataan ihmisiä elävässä tilanteessa. Mutta mitenkä kohtaat kun ihmisiä on paljon ja ne vaihtuvat joka päivä? Ja onko se tilannekaan elävä kun se toistuu pääpiirteittäin samana joka kerta?

Onneksi on nämä kiertueet. Tänäänkin on toiset raamit kuin eilen. Kulttuuriviikkojen kummi Toni Edelman esiintyy ja HD – tapaamiseen saapuvat motoristit päristävät taustalla. Postmodernia, sano. Liian pitkään emme kuitenkaan pelipaikalla viivy kun pitää rientää säätämään eli treenaamaan musiikkia eli säätämään. Huokaus.

16. heinäkuuta

Tänään alkaa kolmen kokonaisen vapaapäivän putki. Kiertueella loma on sitä ettei tarvitse liikkua mihinkään, mutta me liikumme kuka minnekin. Työ on siis huvia ja huvi työtä. Mutta ei tässä vielä kotiinkaan tee mieli. Vapaapäivien ajaksi päiväkirja vaikenee.

19. heinäkuuta

Bussi jyrähtää käyntiin Kurtakossa. Ryhmäläiset keräilevät itseään akselilla Kolari – Rovaniemi – Oulu. Illan suussa olemme kaikki taas yhdessä koossa Hailuodossa. Jos olisimme koiria, heiluttaisimme nyt häntiämme. Emme ole. Me esiinnymme. Jotenkin Don Quijote, kuten ehkä muutkin esityksemme, toimii parhaiten luonnon kehyksissä, pienessä vähän syrjäisessä tilassa ja pienelle yleisölle. Niin nytkin. Hyvä yleisö, hyvä esitys. Mitäpä sitä muuta.

Hailuodossa ei kaiketi teatteria usein nähdä. Vai nähdäänkö? Emme tiedä, koska kun esitys on ohi, ryhdytään rakentamaan ruokaa ja kun syödään, kello on pitkästi päälle kymmenen illalla. Aamulla lähdetään Seinäjoelle ennen kymmentä. Ei tule tule paljon tätäkään mestaa nähtyä, niin kuin ei montaa muutakaan.

Tällaisen vastapainoksi pyritään ryhmän sisäinen elämä pitämään rikkaana. Jos ihokarva katkeaa, pitää siitä tehdä laulu.

Jos majoitumme koululuokkaan, pitää heti leikkiä jotakin. Aamiaisen yhteydessä pidetään aamuhartaus, jos ruoka on myöhään pidetään kynttiläillallinen maljapuheineen. Monella matkaajalla on sivupersoonansa jota hän näyttelee sopivissa yhteyksissä. Raikku, Kebabmyyjä Ismael, Määrätietoinen suutelija, Tappajanukke… Hymy ei hyydy eikä pitkä ilo pääty. Välillä ryhmää joutuu kyllä vähän häpeämään. Aivan joka yhteys kun ei sovi itsensä viihdyttämisen näyttämöksi.

20. heinäkuuta

347 kilometriä. Sellainen määrä ohikiitävää maisemaa ja kaiken mahdollisen katoavaisuutta on liikaa yhdelle päivälle. Niinpä bussissa luetaan tai nukutaan kirja kainalossa. Kukaan ei puhu. Tie on suora ja tasainen. Kun pysähdymme syömään, pullahtaa osa ryhmästä ulos kuin kohdusta ikään. Missä olen ja miksi? Kukaan ei itke pää punaisena, mutta ruokapöydässä riittää kyllä meteliä. Sitten takaisin bussiin, kirja naamalle ja menoksi. Taas on hiljaista ja tasaista.

Seinäjoella ajamme ensiksi katsomaan Törnävän kesäteatterin esitystä. Pitkän ajon jälkeen kaikilla ei ole mitenkään sexy & symppis olo, mutta kahvi korjaa paljon ja lavalla heiluvat kaverit. Tuntuu oudolta istua teatterin katsomossa kun on pitkään ollut itse esiintymässä tai sitten bussissa. Koko tapahtuma on suuri ja hidas. Yleisöä on paljon ja se porisee herkeämättä. Vai kuuluvatko nämä äänet sittenkin omasta päästä?

Toisten esitystä ei ole reilua verrata omaan kun lähtökohdat ovat aivan toiset. Onko vertaaminen koskaan reilua? Eikö tässä olla kaikki samassa veneessä, sodassa typerää maailmaan vastaan? Ja sitten taas toisaalta eletään kilpailuyhteiskunnassa jossa kaikkea verrataan kaikkeen ja saman alan asioita erityisesti. Teatteriesityksiä on jopa luonnollista vertailla kuten vertaillaan hedelmiä kaupassa. Se voi olla julmaa, mutta joskus julmuus on totta. Joku banaani vain on toista banaania keltaisempi.

Teatterin tekijästä teatterin kuluttajaksi hyppääminen taitaa olla vaikeaa kaikille alan ihmisille. Kaikki vertautuu omaan tekemiseen ja näyttää aina huonommalta. Jos esitys on omia tekeleitä parempi, ei koko vertailua ehdi edes ajatella. Vertailu pönkittää egoa ja vahvistaa taidekäsitystä. Se on toisaalta positiivista, mutta saattaa helposti kääntyä myös ilkeyden ja itsekkyyden puolelle. Taiteilijalla pitäisi olla malttia tehdä omaa työtään ja antaa yleisön huolehtia sen arvottamisesta. Ja silloin kun on itse yleisössä, pitäisi unohtaa taiteilija itsessään. Ei siis ihme että jotkut teatterin tekijät eivät käy teatterissa lainkaan. Hommaan kun on ruvettu että päästäisiin yleisöstä pois, yksilöksi. Illan tullen, yön pimeten jokainen vetäytyy koloonsa. Seinäjoella nähdään pitkästä aikaa oikea, pimeä yö.

21. heinäkuuta

Kiertueen ensimmäinen kaupunkiesitys pidetään Seinäjoen torilla. Asfalttineliö on pakattu täyteen kojuja, pakuja ja jäyhiä pohjalaisia eikä esitystä saada pystyyn huomiota herättämättä. Toisaalta se on varmaan vain hyvä. Arkeen repeävä railo ja siihen putoaminen on joskus tarpeen, erityisesti niille jotka eivät sellaista tunnusta kaipaavansa.

Kaupungissa on toisenlaista kuin metsässä, yllätys. Esitys pitäisi iskeä läpi silkalla lihasvoimalla ja jos siihen ei ole valmis tai muuten kykenevä, hautaa kaupunki esiintyjän armotta alleen. Kesken poistuva yleisö on parasta palautetta. Joskin yleisön oikeus poistua kesken kuuluu myös kaupungissa esittämisen lainalaisuuksiin.

Seinäjoella onneksi harvat poistuvat. Itse asiassa esitys on alun himmailun jälkeen oikein mainio. Kyllä meidän myllyssä vääntöä riittää. Iltapäivällä nautitaan harvinaista herkkua kaupungilla kävelyn ja shoppailun muodossa. Ei Seinäjoessa paikkana mitään erityistä ole vaikka se Etelä – Pohjanmaan keskus onkin. Toisaalta harvassa kaupungissa kirkontornin virkaa toimittaa 50 metriä korkea valkoinen risti. Suurta pitää olla ja komiaa. Torimyyjä sanoo sen suoraan: ”Me nyt ollaan vaan parempia kuin muut”.

Illansuussa tulee tietoon että huomenna olisi Vilppulassa Don Quijote. Kiroilua, riitaa, toraa. Taas yksi esitys ja vielä se raskain kaikista. Toisaalta, sama säätö ja sompaaminen se on joka esityksessä ennen kuin ne pystyyn saadaan. Itse esittäminen on silkkaa bonusta. Pienen keskustelun jälkeen on taas tyyntä ja ilmaa päästään rikkomaan musatreeneillä. Sääliksi käy naapureita.

Treenien jälkeen tutustutaan vielä Seinäjoen yöhön. Yön käpälä on liukas ja selän takana piilossa. Aamuyö tulee yksin ja yllätyksenä, täyteen pakattuna taksina jossa hölistään levottomia. Ja sitten pudotaan uneen, kovaan ja sekavaan kuin tavaratalo.

22. heinäkuuta

Aurinko. Kuuma bussi. Pohjanmaan maisemat kuin unilääkettä. Vasta Hämeessä metsät sakenevat ja mäet ryhtyvät kukkimaan. Kesä on kypsimmillään, melkein halkeamaisillaan jo. Sehän kävi nopeasti.

Ollaan Vilppulassa, ryhmän syntysijoilla. Muistoja riittää. Katajamäen kommuunissa on vierailtu pariin otteeseen ja tehty talkootöitä joista monet ovat yhä kesken. Aivan kuin tämä ryhmä. Miten teatteriryhmä tai teatteri ylipäätään voisi olla valmista? Miten ekokommuuni voisi olla valmis? Ihminen haluaa valmista koska pelkää itseään.

Esiinnymme Väinölän Teosofisessa yhteisössä. Paikka on taas vihreä ja intiimi joten nyanssit pääsevät esiin. Ekstrana vielä valveutunut yleisö, joka ottaa tekstistä kaiken ilon irti. Välillä riemukas vastaanotto jopa häiritsee omaa suoritusta. Ongelma taas tämäkin.

Nauru kuitenkin voittaa hiljaisuuden, varsinkin Don Quijotessa, jossa on paljon tekstiä ja aikaa pelätä jutun epäonnistumista. Mukavaa on myös oivaltamiseen perustuva nauru joka tulee esiin esiintyjillekin yllättävissä kohdissa.

Ilta on rauhallinen. Saunotaan ja fiilistellään, jutellaan mukavia. Lievä syksyn aavistuskin tuntuu jo pimeän saapuessa. Mutta vain aavistus tai ehkä se on muisto. Tämäkin kesä tulee katoamaan sinne mihin kesät katoavat. Sen kunniaksi poltetaan nuotiota aamukolmeen.

23. heinäkuuta

Tämä on taas yksi niistä päivistä. Päivistä joita muistelee kymmenen vuoden päästä ja nauraa. Mitään ikävää ei varsinaisesti satu eikä mikään ole todella huonosti, mutta kaiken keskellä saattaa päässä välähtää, ettei tällä touhulla ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Me siis järjestämme tanssit Jukolan nuorisonseuran talolla Vilppulassa. Sitä varten on muutamalla treenikerralla harjoiteltu lähemmäs neljäkymmentä kappaletta. Mukana on lastenlauluja, vanhaa iskelmää ja rokkia. Kaikki laulavat vähintään yhden kappaleen ja soittavat mukana siellä missä tarvitaan, jotkut joka kappaleessa. Musiikillinen vastuu ei siis jakaudu aivan tasaisesti, mutta ei se isossa porukassa voi eikä edes tarvitse jakautua.

Tänään harjoitellaan aamupäivästä lähtien. Ihmeen kaupalla kaikki kappaleet saadaan soitettua läpi edes jotenkin tyydyttävästi. Hienoilla sovitusratkaisuilla ei päästä elvistelemään, mutta tansseissa lienee rytmi tärkein. Sitä painotetaan ja kokonaisvolyymia. Meitä on niin monta että voimme helposti jyrätä kriitikkojen vikinät. Treeneistä sännätään suoraan esitykseen Jukolan pihalle. Olemme täsmälleen auringon kasvojen alla joten hiki lentää kun kohottaa kulmakarvaa. Muutenkin esittäminen tuntuu tahmealta kuin hammastahnassa uiminen. Yleisö on kuitenkin mielissään. Petollinen renki on mitä parhainta sunnuntai – iltapäivän viihdettä.

Esitykseen jälkeen sännätään tansseihin Jukolan saliin. Ensin tanssitetaan lapsia ja sitten aikuisia. Jalka nousee itse kullakin ja viimeistään keskellä settiä tempaistut kaksi humppaa nostavat kannat kattoon. Yleisöä on melko vähän, mutta tälläkin saa jo hyvän tuntuman siitä miltä ”oikeista” tanssimuusikoista saattaa tuntua. On upeaa tuottaa musiikkia ja nähdä ihmisten tanssivan sen tahtiin. Meistä varmaan erityisen upeaa siksi että olemme tottuneet istuvien yleisöiden katseisiin.

Tanssia on kaksi settiä, yhteensä kaksi ja puoli tuntia. Ryhmää kehutaan. Vanhemmatkin ihmiset, joilla taatusti on kriittinen korva tanssimusiikin suhteen, ovat myytyjä. Mistä saatte kaiken tuon energian, meiltä kysytään. Samaa ihmettelemme itsekin kun torkumme bussissa matkalla majapaikkaan. Savusauna odottaa ja nuotio. Kovan päivän ilta kestää taas pitkään.

24. heinäkuuta

Pehmeän päivän aamu kirjaimellisesti jyrähtää käyntiin kun ukkonen purjehtii Katajamäen yli. Bussia pressutetaan apinan raivolla, niillä käsillä jotka satutaan ylös saamaan. Myös pressuttamisesta on monella nostalgisia muistoja. Se on nimittäin riitaisaa hommaa. Tällä kiertueella olemme tehneet sen vain muutaman kerran ja nyt ensi kertaa tosi tilanteessa. Ensimmäisellä kiertueella pressutuksia oli monta kymmentä. Muovi vedettiin bussin päälle ensimmäisestä pisarasta ja usein pressutimme kauniina kesäiltana vain sateen varalta. Silloin sadetta ei koskaan tullut. Jos varotoimenpide lyötiin laimin, piti nousta aamuneljältä. Lystiä.

On maanantai, kiertueen viimeisen viikon ensimmäinen päivä. Mitenkähän asiantilaan tulisi suhtautua? Lähinnä istumme kuistilla hirnumassa maailman menolle tai pötkötämme pedissä. Tuntia ennen lähtöä puheet nopeutuvat äkkiä ja huono huumori alkaa pärskyä ympäriinsä. Ryhmäläiset taantuvat taas yliaktiivisiksi kiertuelapsiksi, jotka riehuvat ensin aikansa ja sammuvat sitten kuin kynttilät. Kiertue on kiva lelu.

Sitten palataan taas karkealle maantielle, kirjojen ja karkkien pariin. Matkalla nähdään ukonilma ja sitten erikoinen ilmiö kun pellot puskevat usvaa auringonpaisteessa. Liekö pitkään jatkunut helle tämän takana. Eurajoella meitä odottaa Los Absurdos eli majoitus Eurajoen kunnanviraston edustustiloissa. Sauna on valmiina ja jääkaapissa virvokkeita, virasto kiiltää kliinisesti. Epätodellista, mutta omalla tavallaan hyvin mukavaa. Ekoyhteisön ja byrokratian linnakkeen välinen ero saattaakin olla hyvin pieni. Yöksi Eurajoki peittyy sumuun. Se on syvää ja sakeaa kuin ryhmämme kauan kaivattu uni.

25. heinäkuuta

Eurajoen keskusta on pieni, itse kunta on iso. Täällä olisi paljonkin nähtävää mutta aikaa on sillä tavalla ärsyttävän paljon ja ärsyttävän vähän että sitä on liikaa keskustaan mutta liian vähän Eurajokeen. Noin yleissilmäyksellä paikka on siistin ja rahakkaan näköinen. Taitaa ydinvoima vaikuttaa. Onkohan se muuten sattumaa että Eurajoelta oli kotoisin mies, joka keksi sanan ”sähkö” suomenkieleen.

Kullervo esitetään Välimaan perinnetorpan pihassa. Paikka on kotiseutumuseo jossa kiertelee piikaa ja renkiä perinnevaatteissa. Yksi pahoittelee vinossa nököttävää huussia sanomalla vain että ”surullinen jut, surullinen jut”. Ei taida arvata millaisissa laitoksissa olemme asioineet.

Mistä puheenollen. Kullervo on todella esitetty viimeksi Jyskyjärvellä, toisessa maassa ja ajassa. Hitto, oliko siinä samoja tyyppejäkään? Olemme muutoksille alttiissa elämänvaiheessa, jatkuvassa tunnemyrskyn silmässä. Esitys rullaa silti ihan kivasti. Jälkikäteen siitä tosin käytetään laatusanaa pyöreä. Kolmioon olisi kai pyrkimys. Tai pyramidiin. Spiraali olisi myös kiva. Kovaa kieputusta ja keskellä kova ydin. Jota kukaan ei koskaan osaisi selittää. Näihin kaavailuihin pääsemme vielä kun illalla palaveeraamme kahdesti tulevaisuudesta, ensin Eurajoella ja sitten Raumalla. Mihin mennään ensi kesänä, mitä esitetään, ketkä ovat mukana jne. Mikä on tämän ryhmän spiraali? Voiko kovan ytimen halkaista? Onko tässä mitään järkeä? Ainakin siitä olemme yhtä mieltä että ei. Siihen nähden palaverissa päädytään yllättävän järkeviin johtopäätöksiin. Niiden muuttuminen konkretiaksi nähdään sitten talvella.

Palavereiden jälkeen yllättävän moni tahtoo kylille. Osa uhmaa raumalaista pimeyttä pikkutunneille asti.

26. heinäkuuta

Herätys on kokovartaloteippi ja herääminen teipin hidasta repimistä. Esityspaikka on onneksi niin lähellä, että sinne ehtii hyvissä ajoin vaikka ryömien. Olemme osa Rauman Pitsiviikkojen ohjelmistoa ja meitä onkin varoitettu etukäteen että väkeä tulee kuin pipoa. Näin tapahtuu. Yleisö on kiertueen suurin. Vertaus yleisömerestä ei ole ontuva, sillä kun sata lasta liikuttaa päätään samanaikaisesti, syntyy merkillinen aaltoilun vaikutelma. Esityskin aaltoilee vähän, mutta pysyy hallinnassa. Lapset ovat innoissaan, kuka mistäkin syystä, ja aikuiset myhäilevät. Näin.

Esitystä kommentoidaan sanomalla mm. ”mukava nähdä nuoria ja terveitä ihmisiä”. Hmm. Riippuu mihin vertaa. Olemme nuoria mutta terveydestä voi olla montaa mieltä. Teatteri kuluttaa ja vammauttaa. Toisaalta, se on ekologisin taidemuoto, koska se tuhoaa ensisijaisesti ihmisiä.

Esityksen jälkeen pidetään työpaja esityksen teemoihin ja tapahtumiin liittyen. Piirretään ja lauletaan muun muassa. Tilannetta tarkkailevat vanhemmat ihmettelevät lastensa luomisvoimaa, mutta ei siinä meidän mielestämme mitään ihmeellistä ole. Lapsethan ovat taiteilijoita luonnostaan. Välillä melkein hirvittää mennä väliin sorkkimaan.

Rauman jälkeen hihnalta puskee Parainen. Olimme siellä viimeksi kaksi vuotta sitten ja nyt majoitumme ja esiinnymme samassa paikassa. Outoa kun kaikki on niin tuttua. Tuossa on keittiö jossa tehtiin silloin pitsaa ja tuossa huoneessa nukuimme… Muistikuvat ovat tarkkoja kuin olisimme olleet täällä eilen. Muistammeko oikeassa elämässämme kahden vuoden takaisia asioita? Tuskin.

Muistamme myös hyvin että kaksi vuotta sitten oli pieni yleisö ja niin on nytkin. Yhteensä neljä ihmistä joista kaksi tilaajan edustajia. Esiinnymme rinnat pörheinä. Jos teatterin arvoa pitää mitata yleisön määrällä, mitataan sitten sillä kuinka pienelle yleisölle pystyy vetämään täysillä. Esityksessä on hyvä toverillinen henki esiintyjien ja yleisön välillä, vaikka intensiteetti lerpsahtaakin vähän ennen puoltaväliä. Esityksen jälkeen kulttuuritoimi kukittaa. Uskomatonta.

Pystytämme itsellemme jälleen yhden kynttiläillallisen jonka jälkeen lähdetään Paraisten yöhön. Yhtenä syynä on halu visoida lisää ryhmän tulevaisuudesta. Alkoholi tunnetusti kirkastaa näköä ja saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aamuyöllä visioidaan jo tanssilattian puolella. Kummasti kaikkoaa muu väki baarista.

27. heinäkuuta

Tällaisena aamuna käyttää mieluummin invavessaa kuin tavallista. Onneksi Los Absurdosilla on keikka: jauhesammuttimen sokka on irronnut ajossa joten kun kahvaan osuu vahingossa, ampuu tykki lastinsa ja valkaisee puolet bussista. Totaalisen siivousoperaation jälkeen bussi on siistimpi kuin ikinä ja ryhmä ryhdissä ja selvä. Lähtö Tampereelle puolitoista tuntia myöhässä.

Nyt olemme isossa kaupungissa joka kuhisee ihmistä ja kesää. Bussia kyllä tuijotetaan kuten maaseudulla. Joskus voisi vain ajella ympäriinsä ja kuvata ihmisten ilmeitä kun he katsovat bussia. Siinä näkisi mikä on ryhmämme yhteiskunnallinen merkitys.

Esitys on melko keskustassa, vanhan kirjastotalon takana. Edessä on kiertueen viimeinen Don Quijote, joten voidaan puhua lopun alusta. Olisimme haikeita jos olisi aikaa ja jos moinen toiminta muuten kiinnostaisi. Ei kiinnosta kun pitää esittää. Hyvin esitämmekin, ohjaajan mukaan kaikki nostavat tasoaan. Aivan huippuunsa se ei kuitenkaan nouse, ei näillä liksoilla. Rahasta on kiinni aivan kaikki. Sitä ajattelee lavalla joka sekunti. Jokaisen tunteen, ajatuksen ja liikkeen takana on raha. Raha on itseilmaisun bensiini. Ja tämähän ei ole mitään sarkasmia, eihän?

Esityksen jälkeen ruokaillaan Telakalla ja kaihotaan urbaania sykettä. Ei auta. Pitää ajaa Loimaalle. Loimaa toivottaa vieraansa tervetulleeksi kyltillä jossa lukee viihtymisvaara. Olemme siis vaaran vyöhykkeellä, riskirajalla. Tunnelma onkin hilpeä kuin hourulassa. Vasta majapaikassa rauhoitutaan hieman. Koti – ikävää on liikkeellä koska kovin moni majoittuu television ääreen.

28. heinäkuuta

Loimaan aamussa ryhmä on yksi loppuun niistetty nenäliina. Esitys on kymmeneltä eli aiemmin kuin mikään tällä kiertueella. Loimaan torilla on kuitenkin täydet tsempalot päällä. Kauppa käy ja karavaani kulkee. Tietysti saamme runsaasti huomiota heti saapuessamme. Joku jo epäilee ettei itse esitys kiinnostakaan sitten ketään.

Siinähän epäilee. Yleisö saattaa olla ryhmä historian suurin. Esitys on kuin sylkiklimppi muurahaiskeossa: väkeä tulee jokaiseen kulkuaukkoon ja suuhun ja silmille ja iholle.

Lavalle pääseminen ja sieltä poistuminen vaatii taas erikoistoimenpiteitä, samoin lavalle näkeminen ja lavan takana oleminen. Kuuluvuuskin on välillä sitä sun tätä kun satakuntalaiset jupisevat keskenään ja ihmettelevät samalla kun ryhmällä ei ole äänentoistolaitteita. Loimaa saadaan kuitenkin haltuun. Toivottomalta näyttävässä tilanteessa ei koskaan ole mitään hävittävää ja kun esittää henkensä edestä, on aina toivoa. Tietysti meillä on myös taitoa ja kokemusta. On tässä pahempaakin nähty.

Hyväntuulinen porukka tekee hyväntuuliset vierailut paikallisille kirpputoreille jonka jälkeen majapaikassa laitetaan ruokaa. Kiertueen loppua kohti olemme viehättyneet isoihin ruokajärjestelyihin: nytkin saamme kolmen ruokalajin päivällisen. Päivä vyöryy hitaasti illaksi ja taas palaveerataan tulevaisuudesta. Sanat höyryävät suista ja haihtuvat ilmaan tiivistyäkseen aineeksi tulevaisuudessa. Kuin tinanvalamista: tehdään möykkyjä ja päätetään mitä ne ovat.

Illaksi mutkitellaan vielä Sammattiin. Paikallisessa baarissa mm. soitetaan ilmapystybassoa ja annetaan paikallisille pysyvä muistikuva ryhmästä. Vasta kolmas valomerkki lopettaa tarjoilun ja juhlinnan. Sammatti Rock City!

29. heinäkuuta

Esitys on Paikkarin torpalla eli Elias Lönnrotin kotisijoilla. Paikka on museo ja halutaan sellaisena säilyttää elämän jokaisena tuntina, sen verran hankalaa on saada lupa haluamamme esityspaikan käyttöön. Lopulta saadaan avara lava ja tyylikäs järvimaisema taustalle. Aurinko vain jyrää suoraan lavalle joten se on kuin paistinpannu. Eihän se meille mitään, mutta toivottavasti yleisö ei käryä. Yleisöstä vähän syrjässä mutta kuitenkin katse – etäisyydellä istuu myös Elias Lönnröt suurikokoisena ja patsaaksi jähmettyneenä. Paineita siis on.

Kiertueen viimeinen Kullervo on hyvä, täysipainoinen veto. Kuumuus häiritsee oletettua vähemmän, maata kansoittavat muurahaiset senkin edestä. Kiva maata maassa hikisenä kokonainen kohtaus kirvelevän populaation alla. Siinä on paniikki lähellä. Vahingoilta onneksi vältytään.

Esityksen jälkeen otetaan kuvia roolivaatteissa ja ilman ja Eliaksen kanssa tietysti. Patsas ei ilmaise mielipidettään esityksestä, mutta koska se ei herännyt eloon kesken kaiken, on kyse ainakin puolittaisesta voitosta. Yleisö on sitä paitsi haltioissaan. Sammattilaiset ovat Lönnrot – asintuntijoita ja Kullervo heille tuttuakin tutumpi, joten valitsemamme tyylilaji tarjoaa heille uuden näkökulman. Siitä tulee kiitosta.

Sammatista ajetaan täyttä höyryä Faces – festivaaleille. Taas koetaan yksi reissun sadoista kulttuurishokeista kun ollaan tuhansien joraavien ihmisiä ja muun festarisilpun keskellä

Esityspaikka ei onneksi ole kiivaimmassa myrskyn silmässä joten esitys saadaan pystyyn vaikka yleisö tahtookin kävellä sen yli ja läpi kun ei tiedä mistä on kyse.

Itse esitys lähtee vähän yskien käyntiin, mutta koska yleisö on sen puolella, nousee setti siivilleen. Teatterissa on aina kyse hypystä tyhjän päälle. Se on riski itsessään, normaalin elämän uhmaamista, olipa esitys millainen hyvänsä. Siksi jokaisessa hyvässä esitystapahtumassa on ripaus kauhua mukana. Mitä jos kukaan ei pidä tästä? Siitä seuraa rangaistus.

Nyt ei ketään ruoskita eikä polteta elävältä. Vaihdamme kalsarit festarikuosiin ja sukellamme mukaan kaaokseen. Juhlat ovat parhaimmillaan hallittua kaaosta, tanssiksi tiivistynyttä kosmosta. Avaruudessa vietetään useita tunteja painottamassa tilassa leijuen. Pikkutunneilla raahaudutaan kiertueen oudoimpaan yöpymiseen pimeässä käsipallohallissa. Se on täynnä makuupatjoja ja nukkuvia ihmisiä. Tunnelma on vähintäänkin aavemainen. Onneksi jonkun vauva pärähtää huutamaan jolloin sitä äkkiä jälleen muistaa että tämä on vain elämää eli pelkkää paskaa.

30. heinäkuuta

Tuhanteen osaan purettu moottori hitsataan taas kasaan ja käynnistetään. Suuntana Karjalohja, kiertueiden perinteikäs päätöspaikka. Yleisöt ovat siellä olleet perinteisesti pieniä ja nyt odotukset ovat erittäin nollassa. Emme maalaa piruja seinälle mutta pikku – ukkoja piirrämme. Esityspaikka on Pukkilan työkeskuksen piha. Paikassa on päättymäisillään kehitysvammaisten leiri, joten saamme ainakin leiriläiset yleisöksi. Muutakin porukkaa kertyy yhden esityksen tarpeisiin. Puskaradio on taas ollut puolellamme.

Esitys on oikein mukava kiertueen päätös. Katsomon viimeinen rivi tosin romahtaa jota seuraa kuumeinen jälleenrakennus jota taas lavalla olevat näyttelijät säestävät improvisoiduilla repliikeillä. Sitten jatketaan. Olemme nyt tarkempia ja rennompia kuin koskaan ennen. Enää ei tarvitse pelätä mitään. Esityksen jälkeen purkautuu monesta suusta helpottunut huokaus. Me selvisimme. Emme olleet vaarassa mutta silti selvisimme. Se on kiertue.

Kiertueet päätetään perinteisesti Karjalohjan nuorisoseuran talolla hyvän ruuan ja iltamien parissa. Ruoka on taas hyvää ja kekkerit riehakkaat. Surrealististen ja kubististen insidehumorististen ohjelmanumeroiden jälkeen tanssitaan kuin viimeistä päivää. Kuin? Tämä on viimeinen päivä, viimeinen yö Maapallolla tällä porukalla. On aika ampua järki maata kiertävälle radalle.

31. heinäkuuta

Yksi jos toinenkin herää ilman yhtä sun toista. Emme ole enää kiertueella vaikka olemmekin Karjalohjalla. Olemme jo kotona ja välimatka kodin ja Karjalohjan välillä aiheuttaa tämän repivän olon. Eikö ollut hyvä selitys? Selityksiä on muutenkin koko iltapäivä väärällään. Olemmehan kokeneet jotakin jota on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi juomista ja tanssimista. Miksi pitää bilettää itsensä puolikuoliaaksi todistaakseen olevansa elossa?

Loputtoman pitkältä tuntuvan pakkaamisen jälkeen päästää ajamaan Helsinkiin. Melkein kaikki nukkuvat eikä kukaan tunteile.

Kun lähiöitä tippuu vastaan kehä kolmosen sisällä, tulee jopa mieleen että kävimmekö edes missään. Bussia siivotessa paljastuu että kävimme. Kamaa on kuin pienessä pitäjässä, rinkat pullistelevat muistoista. Yhtä sun toista jäi tästäkin reissusta kotiin kannettavaksi. Vähitellen se purkautuu taas normaaliksi elämäksi, tasaiseksi ja tarkasti lokeroiduksi päivien ketjuksi. Niin on hyvä. Eläkää ihmiset elämäänne. Eläkää kun vielä voitte.

Epilogi

Kun repun sivutaskun avasi löytyi sieltä kyniä, ruplan kolikoita, puoliksi käytetty kondomipaketti ja pilalle rypistynyt, lähettämättä jäänyt postikortti.

Terveisin TEATTERI PENSAS